Älähdys: Opettavainen tarina fukseille

Tämä pieni, jopa opettavainen tarina kerrottakoon kaikille ja etenkin pienille ensimmäisen vuoden opiskelijoille, jotka paniikinomaisesti liittyvät ainejärjestöihin ja menevät Hämeenkadun approon ja Goomille ja kaikenlaisiin poikkitieteellisiin bileisiin, koska niin kuuluu tehdä.

Muuten ei ekavuonna - eikä koskaan - tule olemaan mitään sosiaalista elämää. Joka paikasta komennetaan liittymään milloin mihinkin toimintaseuraan, koska muuten kaikki on lopussa.

Mukamas aikaisempia sosiaalisia taitoja ei tarvita, sinne vaan. Ryhmittymäthän ovat avoimia, ystävällisiä ja reippaita eivätkä sitten yhtään sulkeutuneita pienten piirien salaseuroja! Siellä kaikista tehdään oikeita yliopistolaisia.

Ainejärjestöön liittymisen jälkeen pitää ilman muuta osallistua porukassa urheilutempauksiin ja väkinäisiin bileisiin.

Siellä ne tuskastuttavan ujot 19-vuotiaat sitten pelaavat kyykkää(?) ja juovat itsensä elämänsä ensimmäiseen känniin ja oksentavat keskelle Hämeenkatua vakuuttaakseen porukan siitä, että “mulla on hei nyt hieno elämä".

He käyvät järjestönsä kokouksissa ja bileissä, vaikka kantapeikot (ylinokkelat seminaarivaiheen vanhemmat opiskelijat) tylyttävät ja määräävät kaikesta. Ja hauskaa on.

No niin, nyt kaikki luulevat että katkeran kirjoituksen takaa löytyy joku entinen ainejärjestöilijä, joka on saanut pakit puheenjohtajavaalissa tai puheenjohtajalta pikkujouluissa. Mutta ei.

Olen kyllä suorittanut tohtorin paperit Hämeenkadulla - enkä oksentanut (siellä). Olen pussaillut bileissä jotain järjestöjohtajaa.

Mutta minä vain en ole viihtynyt kerhotoiminnassa! Yritystä siis oli, myönnän kyllä, ennen tätä vallankumouksellista havaintoani - mutta lopulta jouduin tulemaan kaapista ja myöntämään todellisen luontoni.

Kaikenlaisia bileitä ja juopottelua oli elämässäni muutenkin - ja pysyin silti akateemisissa piireissä. Voiko tämä olla edes totta?

Minua on vuosien varrella alkanut ärsyttää Aviisissakin näkyvä jatkuva ryhmien lobbaaminen ja jopa väärien vaikutelmien antaminen yliopistoelämästä.

Nämä pikku leikkikerhot ratsastavat heihin kuulumattomien epävarmuudella. Sellainen käsitys vallitsee, että porukka tulee yliopistoon pystymetsästä, että he istuvat iltaisin yksin bokseissaan ja kaipaavat kotiin äidin luo. Poruhan siinä pääsee.

Ja silloin vain ainejärjestö voi auttaa.

Olen nyt vanha, jo sadannen vuoden opiskelija. Aloitin yliopistolla touhuamisen ja juoksentelun kauan sitten. Koko tämän ajan olen kyennyt elämään ilman ainejärjestöjen myötävaikutusta ja hyväntahtoista holhousta.

Enkä ole yksin, meitä on muitakin. (Ihan oikeasti.)

Pitäisikö tässä perustaa jokin liittoutumattomien oma salaseura?

"Sheena"