Tyttö, joka tiesi liikaa

Lapsena pelkäsin Kuristajaa. Uskoin hänen vaanivan ikkunani takana ja kiipeävän huoneeseeni, kun olisin nukahtanut. Hän tukkisi suuni, raiskaisi minut ja kuristaisi omilla sukkahousuillani. Viereisessä huoneessa nukkuvat vanhempani eivät kuulisi mitään.

Kun syöksyin kauhusta tärisevänä vanhempien väliin, en uskaltanut kertoa, mitä pelkäsin. Äiti olisi nimittäin saattanut kieltää minua lukemasta Valittuja Paloja.

Useimmat kohtaavat kärsimyksen ongelman ensimmäistä kertaa suunnilleen teini-ikäisenä. Minä putosin pumpulista jo 5-vuotiaana, kun opin lukemaan ja löysin nipun Valittuja Paloja. Niissä kaikille kävi huonosti. Ihmiset jäivät jumiin kaivoon, joutuivat alligaattorin kitaan, tulivat murhatuiksi ja menettivät koko perheensä auto-onnettomuudessa.

Tarinoissa paha sai yleensä palkkansa. Kuristaja jäi artikkelin lopussa kiinni, mutta siinä vaiheessa olin jo joutunut tutustumaan ihmisten pahuuteen. Edes selviytymistarinat eivät lohduttaneet vaan loivat paineita. Kiltit lapset ja lasten äidit näyttivät aina sairastuvan syöpään, joten olin varma, että minäkin sairastuisin. En kuitenkaan olisi Valittujen Palojen sankarilasten kaltainen, vaan itkisin ja ruikuttaisin, kun varjoainetta pisteltäisiin varpaideni väliin. Minusta ei kukaan kirjoittaisi Kuukauden kirjaa.

Kun tulin vanhemmaksi, minulle kävi päinvastoin kuin ihmisille yleensä. Huomasin, että maailma on luultua mukavampi paikka. Tragedioiden vastapainona on komediaa, ja itkupillejäkin rakastetaan. Valittujen Palojen sokkihoito teki minusta positiivisen aikuisen.

Säde Loponen