Modernistien inhokki

Väinö Linnan Pohjantähti -trilogian ensimmäinen osan ilmestyessä modernismi oli lyönyt voimalla läpi suomalaisessa kirjallisuudessa. Samana vuonna julkaistiin Paavo Haavikon Talvipalatsi, Eeva-Liisa Mannerin Eros ja Psykhe ja Veijo Meren Irralliset.

Helsinkiläisten modernistien leiristä katsottuna Linna Pohjantähtineen kuului auttamattomasti menneeseen maailmaan. Kuvaavaa on, että kirjailija Pentti Saarikoskelta Pohjantähden lukeminen jäi kesken, koska sen ensimmäisessä lauseessa on ajatusviiva. Modernistien ja realistien taistelu oli suurelta osin lapsellista hiustenhalkomista.

Myöhemmin modernistitkin joutuivat tunnustamaan Linnan arvon. Pohjantähti -trilogia toi keskusteluun vuoden 1918 tapahtumat häviäjien eli punaisten näkökulmasta. Sen ensimmäinen osa kattaa ajallisesti kolmisenkymmentä vuotta 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan aattoon.

Suuret kertomukset olivat modernisteille kirosana, mutta suurten mullistusten ohella Täällä Pohjantähden alla kuvaa myös pientä elämää: suota, kuokkaa ja Jussia. Yhteiskuntaelämä kehittyy, mutta tavallista arkea varjostavat ainaiset taksvärkit ja torpparien huononevat olot.

Vuosien kuluessa Täällä Pohjantähden alla on kasvanut niin suureksi kansalliseksi monumentiksi, että sitä on vaikea lukea tuorein silmin. Se on kuin Raamattu, jota pitää lukea ja luetuttaa tietyllä tavalla. Kirjana se on kuitenkin sen verran rikas, että se avautuu monenlaisille tulkinnoille.

Viimeistään Pohjantähden myötä myös kirjailija Väinö Linna nostettiin kansakunnan kaapin päälle, missä hän kernaasti myös pysytteli. Sieltä oli hyvä irvistellä modernisteille.

Onneksi Tampereen realistit ja Helsingin modernistit aikuistuivat ja sopivat riitansa.80-luvulla Saarikoskikin tunnusti Linnan merkityksen. Ehkä hän oli jo tuolloin lukenut Pohjantähteä enemmän kuin yhden lauseen.

Juho Hakkarainen

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I (WSOY 1959)