Arvio: Salpa

Salpa koettaa ratkaista änkytyksen yhtälöä

Ulkopuolisuuden tunnetta käsittelevä elokuva ei päästä helpolla

Ystäväni osaa luetella Tampereen naapurikuntien asukasluvut ulkoa. Ne kun piti 1990-luvulla opetella peruskoulussa. Yhtä turhalta tiedolta vaikuttaa matematiikan polynomien pänttääminen Henrille (Elis Lindfors) elokuvassa Salpa. Elämän suurten kysymysten rinnalla ei paina paljoakaan tieto siitä, mitä x on.

Zagros Manuchar aloitti Salpa-elokuvan tekemisen 19-vuotiaana. Kuvaus isänsä kanssa asuvasta 14-vuotiaasta Henristä valmistui neljä vuotta myöhemmin. Puhevikansa takia kotiopetukseen siirtyvästä pojasta tulee herkästi esille, miten henkinen pahoinvointi muuttuu fyysiseksi.

Salpa vaatii katsojalta keskittymiskykyä. Käsikirjoittaja-ohjaaja Manuchar luottaa pitkitettyihin kuviin, hiljaisuuteen ja vähäeleisyyteen. Kertomisen sijaan hän paremminkin seuraa tapahtumia. Lyhytelokuviin ja videoinstallaatioihin useimmin käytetty kerrontatyyli hakee paikkaansa kokoillan elokuvassa, joka ei tunnu jäsentyneeltä. Kokonaisuus muistuttaa ylikasvanutta hiuskuontaloa. Jossain alla saattaa toki olla hyvin istuva hiusmalli, mutta ei sitä takatukan alta erota.

Loppua kohden vähäsanainen dialogi heikkenee: se alkaa tuntua änkytyksen valistusesitteeltä. Hevoskouluttajaa esittävän Elena Leeven ammattitaito pelastaa onneksi suurimmilta karikoilta.

Salpa on kunniotettava yritys tehdä erilaista suomalaista elokuvaa, mutta elokuvan ahdistava tunnelma jättää alleen kaikki muut vivahteet. Silloin elokuva muuttuu katsojalle yhtä olennaiseksi kuin tieto siitä, että Ylöjärvellä asuu 30 500 ihmistä.

Salpa (2013), draama

Ohjaaja: Zagros Manuchar

Ensi-ilta: 20.11.2013