Ruokalistalla koulukiusausta

Peruskoulussa söin mieluusti kinkku- ja janssoninkiusausta, mutta koulukiusausta oli karvaampi niellä. Eihän minussa ollut sen enempää vikaa kuin muissakaan!

Myönnän, että sain kokeista kymppejä, että viihdyin näyttämöllä paremmin kuin kulisseissa, ja että hankin huomiotaherättävät sangat silmälaseihini.

Lasten maailmassa sellaisesta rangaistaan.

"Siinä vaiheessa, kun joku on valittu kiusattavaksi, häntä voidaan haukkua oikeastaan mistä tahansa", kertoo professori Christina Salmivalli Hesarin Nyt-liitteessä (44/2004).

Ala-asteen lopulla moni pelimies haistoi vaaran ja älysi kohentaa imagoaan. Kaverini vältteli hikarin mainetta vastaamalla tahallaan väärin koekysymyksiin. En tajunnut ottaa esimerkkiä. Seuraavana vuonna helvetti alkoi.

Kinkku- ja janssoninkiusausta oli yläasteella kerran kuussa, mutta koulukiusausta oli ruokalistallani joka ikinen päivä, kolmen vuoden ajan. "Kiusatulle se on melkein elinkautinen", Nyt-liite kirjoittaa.

Muistan, kun tulin kotiin kahdeksannen luokan keväällä todistusten jaon jälkeen. Tuntui lähes ylivoimaiselta kestää vielä kokonainen vuosi.

Siitä huolimatta en kertaakaan suunnitellut kertovani aikuisille.

Haukkuminen oli koulussa avointa, ja opettajat tiesivät yksityiskohtia myöden, keitä haukuttiin ja millä nimillä. Silti kukaan ei koskaan kartoittanut, ei kirjoittanut strategiapaperia, ei sanonut, että nyt kersat riitti tätä lajia.

Juuri opettajien aloitteellisuus olisi ollut meidän kiusattujen ainoa toivo, sillä koulukiusaaminen näkyy harvoin kotona, eikä nuori myönnä sitä vanhemmilleen edes kysyttäessä. Olisi liian noloa tunnustautua epäonnistujaksi.

Nuori mieluummin räjäyttää itsensä kuin hakee apua.

Raamatun mukaan Jeesus ja Pietari ajautuivat kerran keskusteluun siitä, montako kertaa väärintekijälle pitää antaa anteeksi. Pietari järkeili, että seitsemän kertaa on kyllä maksimi, mutta Jeesus korjasi: "Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa." (Matt 18:22) On tulkittu Jeesuksen tarkoittaneen, että loputtomiin.

Samalla kärsimyslinjalla ovat opettajat ja "hyvien perheiden" vanhemmat: älä välitä, älä huutele takaisin, älä ole yhtä tyhmä kuin ne.

Oikeasti kiusaaminen pitäisi kohdata ja selättää, mutta jostain syystä aikuiset käskevät kiusattua kieltämään sen ja asettumaan sen yläpuolelle.

Näin kasvatetaan Petri Gerdtejä. Kun ihmisellä ei ole lupaa tai keinoja taistella, eikä hän enää kestä, hän tekee jotakin äärimmäistä. Tämä on faktaa. Katsokaa vaikka Gerdtin tapausta ja muita terrori-iskuja, ja katsokaa Lars von Trierin elokuva Dogville.

Petri Gerdt taisi muuten onnistua terroristina. Hänen ansiostaan koulukiusaus viipyy median agendalla.

Koulukiusaamista voidaan ehkäistä yleisellä asennemuutoksella, mutta varsinaisiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä vain kouluissa.

En halua syyllistää opettajia yksilöinä, sillä lopulta on kyse rahasta. Tarvitaan valtakunnallinen toimintasuunnitelma, kunnon köntsä kahisevaa ja projektin palkkalistoille iso joukko ammattilaisia.

Tampereen valtuustoon päässyt Joonas Lepistö, 22, kertoi viime Aviisissa, että haluaa ajaa nuorten asioita. Lepistön mukaan "nuoret tarvitsevat keskustaan nuorisotalon, nettikahvilan, skeittipuiston ja bändikämppiä".

Luulisi demarin ymmärtävän hyvinvoinnilla jotakin hiukan syvällisempää.

Kehotan Lepistöä ryhtymään koulukiusattujen asiamieheksi. Äänisaalis voisi kasvaa entisestään, koska yliopisto on puolillaan koulukiusattuja.

Sanna Hongisto