Ikuinen limbo

Näen pahaa unta. Kafkalaisessa kaaoksessa pääni on pakotettu vanteeseen, siimahäntäiset tuloksellisuuspirut pistelevät persettäni hiilihangolla ja aavemainen tyhjyys vallitsee ympärillä. Ei, en ole helvetin syövereissä, en saa edes käristyä rauhassa. Olen piinaavassa välitilassa. Ihmistä nöyryytetään autioittamalla hänen kokemuksensa. Ikään kuin kävelisi pitkin tyhjiä mielisairaalan käytäviä päivästä toiseen. Loppumaton autiomaa. Näen unta yliopistosta.

Jatko-opiskelijana yliopistosta karisee nopeasti vähinkin romantiikka, mitä siihen on saattanut liittyä vielä opiskeluaikoina. Ei yliopisto ollutkaan ajattelun kehto, jonne vain parhaat jäävät. Se on hautausmaan portti, elämän ja kuolema rajatila, luovuutta tappava instituutio, joka on ummistanut silmänsä todellisuudelta. Yliopistossa kannattaa viettää aikaa vain päästäkseen sieltä pois - ainakin jos on humanistis-yhteiskuntatieteellisellä alalla.

Jatko-opiskelijat päätyvät ruinaamaan armonpaloja. Moni on käyttänyt opintotukensa jo maisterinpapereita valmistellessa, eikä jatko-opiskelija ole Kelalle työtön, vaikka hänen rahoituksensa katkeaisi. Jatko-opiskelijuuden loukkua en suosittele kenellekään, paitsi jos apuraharuletissa onnistaa toden teolla.

Apurahat tulevat epävarmoissa pätkissä, jotka saattavat olla muutamankin kuukauden mittaisia. Pitkäaikaiset tutkijakoulupaikat eivät toteudu kaikilla aloilla. Väitöskirjan tekijöitä työllistävissä projekteissa on ilmennyt suuriakin väärinkäytöksiä, mutta liitto ja laitokset ovat haluttomia puuttumaan tilanteeseen. Yliopistolla tiedetään, että puukkoa tulee selkään, jos toisten varpaille astutaan.

Toimin pari vuotta projektissa, jossa sain tottua projektinjohtajan amatöörimäiseen toimintaan. Yritysmaailmassa hän olisi ajanut yrityksensä konkurssiin, saanut kenkää ja leimattu luuseriksi. Yliopistolla kohauteltiin olkapäitä. Lopulta minut vapautettiin kollegani kanssa tehtävistä - toisin sanoen saimme potkut. Ei auttanut, että Suomen Akatemia lähetti laitoksellemme huomautuksen pelisäännöistä, joiden mukaan jatko-opiskelijatutkijat pitäisi palkata.

Suomen yliopistot ovat täynnä ihmisiä, joille tieteellinen työ toimii vain vallan ja statuksen funktiona. Kutsumustyönään tutkimusta tekevät ajautuvat helposti marginaaliin. Professorit ja projektinjohtajat valitsevat joukkoihinsa mieluummin kilttejä ja mukautuvaisia lampaita, jotka eivät mukise väärinkäytöksistä eivätkä huomauttele siitä, miten tutkimusta pitäisi tehdä. Konsensusilmapiirissä keskustelukulttuuri kuihtuu. Soraääniä ei haluta kuulla.

Tohtoreiden määrää halutaan jatkossa lisätä. Suomi ylikouluttaa väestönsä. Paperilla kansa näyttää korealta eurooppalaisessa seurassa, mutta suomalainen tohtorin lakki ei ole sivistyksen mitta eikä ammattitaidon tae. Sillä ei saa välttämättä edes töitä, sillä tohtoreiden työttömyys on ollut kasvussa. Emme välttämättä tarvitsisi lisää kapulakielisiä byrokraatteja, joiden ajattelua suomalainen yliopisto on vain kapeuttanut.