Lasten naurua ja murhattujen luita

Naisia naurattaa. Oman nimen kirjoitus ilmaan kyynärpäällä on naurettavan näköistä touhua, eikä oikein sovi keski-ikäisen vanhemman naisen imagoon. Mutta siinä nuo kymmenkunta bosnialaisnaista äheltävät piirissä Kozaracin Rauhantalossa, Sydämillä rauhaan -järjestön salissa. Tulee kuuma, ja ikkunat avataan kastanjapuiden reunustamalle pääkadulle.

Myöhemmin järjestön johtajatar Emsuda Mujagic kertoo, että eräskin nainen oli ratkennut nauramaan vielä iltapuulla muistellessaan hupaisia teatteriharjoituksia.

"Sitä juuri halusinkin, että he saavat jotain muuta ajateltavaa kuin omat murheet, saavat nauraa välillä. Moni heistä on menettänyt miehensä ja poikansa, he ovat yksinäisiä", hän kertoo.

Kahdeksanhenkinen ryhmämme Teatteri Gugulista vieraili syyskuussa pohjoisbosnialaisessa Kozaracin pikkukaupungissa. Olimme suunnitelleet reilun viikon mittaiselle matkallemme tukevan paketin ohjelmaa: teatterityöpajoja koululaisille, päihdevalistusohjelma opettajille ja vanhemmille sekä lastennäytelmä Agentti Piks Poks O, jota esitimme vuosi sitten Tampereella.

Vierailumme aikana tuntui, että meidän tuomisemme eivät olleet heille niin tärkeitä. Ennemminkin he halusivat kertoa oman tarinansa meille.

Tukea
naisille

Rauhantalo on suomalaisen Etnokult ry:n kunnostama kulttuurikeskus, jossa toimii naisten rauhanjärjestö Srcem Do Mira (Sydämillä rauhaan). Kozarac taas oli yksi perusteellisimmin tuhotuista kaupungeista Bosnian sodassa. Kaupungin muslimiväestö, selkeä enemmistö, ajettiin pääkadulle ja vietiin Trnopoljen, Omarskan ja Keratermin keskitysleireille. Osa kuoli nälkään, osa tapettiin, naisia raiskattiin. Kodit poltettiin.

Kymmenen vuotta sitten solmitussa Daytonin rauhansopimuksessa Kozarac jäi Bosnian Serbitasavallan puolelle. Kaikesta huolimatta moni bosniakki eli bosnianmuslimi on palannut takaisin. Vielä useampi palaa vain kesäisin - lomalle Saksasta, Ranskasta, Suomesta....

Osa ei palaa koskaan.

Bussi pysähtyy matalahkon, pitkän varastorakennuksen luo. Astumme ulos bussista, me ja osa naisista, mukana on myös yksi mies. Ruumiidentunnistuskeskuksen eteisen seinällä on nimilistoja, tungeksimme eteenpäin. Avoimesta ovesta näkyy halliin, jossa lattia on täynnä huolellisesti paperi- ja muovisäkkien päälle riveihin asetettuja luita.

Valkohuivinen ja vihreähuivinen nainen alkavat pyyhkiä silmiään. Valkohuivinen Sada kertoo, että hänen poikansa on löydetty ja hän on tullut tunnistamaan tämän. Vihreähuivinen sanoo, ettei hänen ainoaa poikaansa ole vieläkään löydetty.

Kun astun sisään saliin, tunnen vienon tuoksun, ihmisluiden hajun.

Toisessa huoneessa lattia on täynnä valkeita muovisäkkejä. Niissä on pääkalloja, sillä monilta uhreilta leikattiin päät irti. Joku selittää, että serbit ripustivat niitä Kozaracin lyhtypylväiden teräviin lampunpidikkeisiin. Tunnistaminen on vaikeaa, sillä ruumiinosat ovat voineet joutua eri joukkohautoihin.

Enjoy
life

Tarkkasilmäiset huomasivat, että yhden luurangon paidanriekaleesta erottui teksti: Coca cola - Enjoy life. Ikkunoista siivilöityy saleihin kaunis pehmeä valo.

Valkeahuivinen on tunnistanut poikansa. Myöhemmin hän tulee hakemaan luut ja poika pääsee kunniallisen haudan lepoon.

Smail ja Tesmija Dzaferovic perheineen pelastuivat Trnopoljen leiristä vuonna 1992. He tulivat pakolaisina Suomeen, asuivat muun muassa Pirkkalassa ja Turussa, mutta päättivät palata takaisin kotiseudulleen pari vuotta sitten.

Astellessamme lauhkeassa maalaismaisemassa entisen keskitysleirin pihamaalla he kertovat auliisti kokemuksistaan. Ruokaa ei ollut, ei edes ruohoa syötäväksi, ja helle kuumotti aukealla kentällä piikkilanka-aidan sisäpuolella.

"Tulkaa meille huomenna, haluan näyttää kasvihuoneeni", Tesmija pyytää.

Valkeaksi kalkittu talo on iso ja avara. Puutarhassa kasvaa omenoita, luumuja, maissia. Kasvihuoneessa kypsyvät muhkeat tomaatit. Smail pitää autokoulua; se on kohtuullinen elinkeino, sillä ajokortteja tarvitaan.

Lapset ovat samanlaisia kuin Suomessa: metelin ja nahinoinnin hiljentämiseksi on mukavaa, että opettaja Enisa Bajric on itse paikalla. Suurin osa oppilaista esittelee itsensä nimellä, joka viittaa muslimitaustaan. Vain ujohko Vesna ja vilkas silmälasipäinen Nemanja ovat todennäköisesti serbejä.

Parinvalinnassa Vesna jää joka kerta ilman tyttöparia, Nemanja puolestaan joutuu tuon tuosta pikku kahinaan jonkun muun pojan kanssa. Mitä heidän vanhempansa tekivätkin sodan aikana, lapset itse eivät ole syyllisiä, hehän syntyivät vasta kun sota oli ohi. Mutta aikuisten asenteet, muistot ja kertomukset vaikuttavat myös heissä.

Viimeisenä päivänä teemme retken Kozara-vuorille. Tie Mrakovican luonnonpuistoon mutkittelee vehreän metsän halki. Perillä on toisen maailmansodan taisteluiden, Jugoslavian veljeyden ja yhtenäisyyden voitoksi pystytetty muistomerkki ja museo. Panssarivaunun päällä kiipeilee noin kymmenvuotiaita lapsia, luokkaretkeläisiä Banja Lukasta.

Sisällä museossa näyttely kertoo toisenlaisen historian kuin mikä alhaalla Kozaracin kaupungissa tunnetaan. Kuvissa muslimitaistelija roikottaa irtileikattua serbipäätä tukasta. Ulkona auringossa lapset poseeraavat, näyttävät serbien voitonmerkkiä.

Mia Puutio