Kulttuurikampi — Veivauksia taiteesta

Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin suomalaista underground-liikettä selittelevä dokumentti Maanalaista menoa. Sen näkeminen sai minut toistelemaan sanaa "toisaalta".

Toisaalta aihepiiri on innostava ja kaunis. U-liikkeen edesottamukset ovat selvää osoitusta siitä, että ihmiset aktivoituvat ja panevat kampoihin, jos yhteisöllinen tilanne kärjistyy tarpeeksi. U-taide oli räväkkää, uudistavaa ja ilmaisuvoimaltaan vahvaa. Autenttinen kuvamateriaali spermiläisten ja kumppaneiden tempauksista, Vanhan jengistä ja Mauri Antero Nummisen lyyrisistä ensiaskelista olivat ilahduttavaa ja uutta nähtävää.

Toisaalta undergroundin analysoiminen kymmeniä vuosia jälkeenpäin - ainakin tässä koosteessa - oli masentavaa ja kiersi ilmiön latautuneen ytimen kaukaa. Haastattelut olivat laimeita. Dokumentissa korostui myös vahvasti se harhakäsitys, joka vallitsee näiden vanhusten keskuudessa: ennen tapahtui kaikki, nykyään ei mitään.

On toki totta, että nuoriso ei enää toimi yhtenäisenä liikkeenä. Nielemme enemmän päättäjien potaskaa kuin 1970-luvulla. Emme keräänny toreille vaatimaan oikeutta. Emme toisin sanoen ole politisoituneita toiminnassamme.

Mutta aktiivisuuden puutteesta nuorisoa ei voi syyttää.

Undergroundin luonteeseen kuuluu anonyymiys ja julkisuuden vältteleminen. Tällä logiikalla nykyään voi siis tapahtua mitä tahansa. U-papat eivät vain tule lukeneeksi siitä Imagen sivuilta.

U kuolee heti, kun se naulitaan lööppeihin. Silloin se on jo ohimennyttä ja matkalla seuraavaan etappiin. Se toimii nopeammin kuin kameran suljin. Media yrittää päästä selville liikehdinnästä, mutta pystyy parhaimmillaankin kaappaamaan vain säälittävän pysäytyskuvan ohikiitävästä paraatista.

Olen korviani myöten täynnä puhetta siitä, kuinka ennen kaikki oli räväkämpää ja kauniimpaa ja kuinka pantiin hanttiin. Se oli varmasti hienoa. Mutta ihminen joka ei ole näkemässä läheltä, mitä kaduilla nykyään tapahtuu, ei voi sanoa, ettei mitään tapahdu. Siksi syytän näitä ihmisiä perspektiivin puutteesta.

Suomessa U-liike politisoitui 1960-luvun vaihtuessa 1970-luvuksi. Monet ovat sanoneet, että liike latistui, kun siitä tuli vakava. Näin kävi jo 1930-luvulla, kun surrealismi julistautui punaiseksi. Dadan voima oli siinä, ettei sitä tehty vakavissaan.

Ehkä todellinen voima onkin juuri epäpoliittisuudessa. Siinä me sentään olemme onnistuneet.

Jantso Jokelin