Lopullinen totuus: Ainoa vastuullinen matkailupäätös on jäädä kotiin

Suhteeni matkailuun on vähintäänkin skitsofreeninen. Kuten niin monet sukupolveni edustajat, olen rakentanut minäkuvani reissaamalla kaukomailla.

Reppu selässä matkatessani olen elänyt täydemmin, kokenut syvemmin ja nähnyt kaiken kirkkaammin kuin kotona koskaan. Toisaalta en voi välttää ajatusta, että alati lisääntyvä matkailu on kuin syömishäiriöinen hirviö, joka ahmii kaiken eteensä osuvan kauniin, puhtaan ja alkuperäisen, vain oksentaakseen sen hetkeä myöhemmin tunnistamattomana, pahanhajuisena massana.

Matkailun ongelmista on helppo syyttä kasvottomia markkinavoimia, ahneita sijoittajia tai kehitysmaiden häikäilemättömiä valtaapitäviä. Mutta entä me itse, jotka pidämme itseämme niin valveutuneina maailmankansalaisina? Matkalla ollessamme käyttäydymme kuin maailman omistajat: tallaamme, roskaamme, huoraamme, mölyämme, ylensyömme ja rällästämme kuin huomista ei olisi.

Vaikka sanomme haluavamme matkaltamme eksotiikkaa ja aitoja kohtaamisia, vaadimme kaikkialla samoja, ylikansallisia tuotteita ja palveluita, ja ylenkatsomme paikallisia, omituisina ja takapajuisina pitämiämme tapoja. Maksettuamme matkastamme halvimman tarjoushinnan uskomme, että jokainen vastaantulija on meille kiitollisuudenvelassa, eikä mikään saisi maksaa mitään.

Pahastumme, kun alun perin niin ystävälliset matkakohteen asukkaat muuttuvat vähitellen tympeiksi, rahanahneiksi helppoheikeiksi, samalla kun pikantti paikallisväri katoaa kansainvälisten ravintolaketjujen, muotiliikkeiden ja kasinoiden tieltä.

Kuten kotonakin, suljemme matkalla silmämme omien valintojemme seurauksilta. Vaikka ilmastonmuutos ei voi olla jäänyt keneltäkään huomaamatta, ja arkipäiväistynyt paikasta toiseen lentely on suurimpia henkilökohtaisen päästökuormamme kasvattajia, useimmat ovat vakuuttuneita, että juuri heidän lentämisellään ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista vaikutusta yhtään mihinkään.
Tärkeämpää kun on osoitella perheenäitejä, jotka kuskaavat citymaasturillaan lapsiaan harrastuksiin.

Eniten minua tuskastuttaa se älyllinen laiskuus ja mukavuudenhalu, johon katsomme olevamme oikeutettuja lomalla.

Vedenkulutuksen rajoittamiseksi uskomme, että riittää, kun sulkee hanan hampaidenpesun ja saippuoinnin lisäksi. Suosituimmat matkakohteet kouristelevat kroonisen vesipulan kourissa, mutta emme näe pulan yhteyttä hotellien valtaviin, keinokasteltuihin viheralueisiin, vettä kuutioittain haihduttaviin uima-altaisiin ja yltäkylläisyyteensä tukehtuviin buffetaamiaisiin.

Roskaamisen estämiseksi uskomme, että riittää, kun muistaa laittaa omat karkkipaperinsa roskikseen, vaikka monissa matkakohteissa jätehuoltojärjestelmä koostuu lajittelemattoman roskan kippaamisesta avotunkioille sadeveden vietäväksi. Hygieenisyyden nimissä vaadimme vesivessoja, vaikka asianmukaisia jätevedenpuhdistuslaitoksia ei ole kuin suunnittelijoiden piirustuspöydillä.

On totta, että matkailu luo valtavasti työpaikkoja ja tuottaa yli kymmenesosan maailman bruttokansantuotteesta. Toisaalta, myös huumeteollisuus, asekauppa ja ihmissalakuljetus ovat tuottoisaa bisnestä, jonka hyödyt paikallisväestölle tai siinä työskenteleville ihmisille ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

Onko sittenkin niin, että ainoa vastuullinen matkailupäätös on jäädä kotiin?

Mari Mero
matkailuyrittäjä ja reilun matkailun aktivisti