Klassikkoni — Tämän teoksen muistan aina

Piano (The Piano). Australia/ Uusi-Seelanti / Ranska 1993. Ohjaus: Jane Campion. Pääosissa Holly Hunter, Harvey Keitel, Sam Neill, Anna Paquin.

Näin Pianon yläasteella elokuvateatterissa juuri ja juuri K-14-rajan ylittäneenä. Teininä olin tottunut amerikkalaisten elokuvien tapaan vaatettaa näyttelijänsä läpi elokuvan niukasti mutta olla näyttämättä mitään. Australialaisen ohjaajan Jane Campionin Piano punasi poskeni pitkiltä tuntuvilla alastomilla seksikohtauksilla, vaikka niistä on kauneudessaan porno kaukana. Harvey Keitelistä (Adan rakastaja George Baines) tuli pitkäaikainen lempinäyttelijäni alun perin hänen ulkoisten avujensa takia.

Nolostumisestani huolimatta onnistuin keskittymään myös itse elokuvaan. Tarina mykästä, pakkonaitetusta Ada McGrathistä (Holly Hunter) kosketti minua syvästi. Maailmantuskaisena teininä oli helppo samaistua ahdistuksen takia puhumattomaan naiseen. Adan tyttären Floran (Anna Paquin) heräävä tirkistelyn halu noudatti liiankin tarkasti omia tuntojani. Ostin Pianon videolla heti sen ilmestyttyä Kuopion Anttilaan.

Adan ja Georgen kielletty suhde on puhutellut minua vuosia sen jälkeen, kun alastomuus on lakannut kauhistuttamasta. George iskee silmänsä Adaan ja alkaa ostaa tämän ruumista Pianon koskettimia vastaan. Ada menettää pianon myötä ainoan tapansa ilmaista itseään ja suostuu. Prostituutiosuhteesta kehittyy lopulta rakkaussuhde.

Minulla oli pitkään vaikeuksia suhtautua Pianon tarinaan, koska ahdingossa olevan naisen prostituutio ja rakkaus tuntuivat moraalittomilta tarinan aineksilta. Lopulta sain vapautuksen tuskailulleni naistutkimuksen kurssilla. Muutkin pitivät tarinaa uskottavana kuvauksena naisen halusta ja ponnistelusta kohti itsemääräämisoikeutta.

Hertta-Mari Kaukonen