Meksikon meditaatiota

Jack Kerouac: Tristessa. Suomentaneet Elina Koskelin, Seppo Lahtinen ja Vesa-Matti Paija. Sammakko 2006.

Hemingway ihmetteli Dostojevskissa sitä, "kuinka joku, joka kirjoittaa niin huonosti voi saada tuntemaan niin syvästi". Sama tulee joskus mieleen Kerouacia lukiessa. Kirjoista näkee, että hän on kokenut valtavasti, käynyt paikoissa ja tavannut ihmisiä, mutta ei aina oikein pysy rehellisenä näkemästään, tai sitten hän vain yrittää liikaa.

Tristessa on kuitenkin yllättävän vahva ja rehellinen kirja. Se kuvaa huumeidentäyteistä, juopunutta harharetkeä Meksikossa. Tällä kertaa Kero on rakastunut hoikkaan intiaaninarkkariin ja seuraa häntä synkässä hökkelikylässä, kesyttää kanaa ja kukkoa ja juo. Suurin painoarvo on päähenkilön sielunmaailmalla, joka heijastelee kirkkaiden öiden eteenheittämiä kohtauksia ja kamanhakukeikkoja. Humalaiset, epätoivoiset ja intohimoiset tuntemukset ryöppyävät ilman välimerkkejä tai muita turhia esteitä kuin narkoottinen saarna.

Teksti on paikoin hyvin uskonnollista, kuten Kerouacin tietyn kauden kirjoissa yleensäkin. Buddhalaisuuden, katolilaisuuden ja henkilökohtaisen, meditatiivisen elämänuskon välillä sukkuloiva spontaani proosa suhtautuu pieniinkin ilmiöihin suurina ilmestyksinä ja näkee hämmästyttävää taivaallista voimaa kolhossa köyhälistössä ja jopa kotieläimissä.

Jos Kerouacin teksti olisi aina näin lohdullista, hänen elämänasennettaan voisi jopa ihailla. Kauneuden takaa kuultaa kuitenkin suuri synkkyys ja yksinäisyys, joka ei vielä Tristessassa ole päässyt täysin valloilleen, mutta joka esimerkiksi romaanissa Tuuliajolla Big Surissa on luhistanut kirjailijan täysin.

Tristessa on psykedeelinen mietelmä huumeiden vieraannuttamista ihmisistä surkeissa majoissa, ikuisen vaeltajan kohmeista kertomaa, alakuloista makuupussihavainnointia. Pääosassa on mies, joka lähti maailmalle etsimään ihmettä ja tuli kaiken sen murskaamaksi.

Jantso Jokelin