Yksin ihmisten keskellä

Poliisi sai soiton kesäkuussa. Perhe oli huolissaan: pojasta ei ollut kuultu aikoihin. Hän ei vastaa puhelimeen, ei soita takaisin. Partio lähetettiin pojan asunnolle.

Talon käytävässä haisi.

Poliisi arveli, ettei tapaus ole kiireellinen. Isännöitsijä saapui avaimen kanssa avaamaan oven.

Rutiinitutkinnan päätyttyä poliisi arvioi, että ruumis oli ehtinyt odottaa löytäjäänsä jo muutaman viikon ajan.

Tarina on surullinen, kuten vastaavat tarinat aina, mutta erityisesti siksi, että kuollut oli nuori opiskelija. Minuun tapaus liittyy siten, että hän asui samassa opiskelija-asuntolassa - aivan naapurissa, yksiössään kahden oven päässä.

Kuolema pysäyttää aina. Kun kuulin tapahtuneesta syyskuussa palattuani kesätyöevakosta kaupunkiin, jäin miettimään.

Eniten vaivasi se, etten muistanut asukasta lainkaan. Miten on mahdollista, että asun viidentoista metrin päässä, mutten saa mieleen edes asukin kasvoja?

Hetken päästä totesin, että se on paitsi mahdollista, myös todennäköistä. Rapun kymmenestä lähimmästä naapurista tunnen yhden tai kaksi. Pari muuta tunnistaisin kadulla, mutta muut ovat täysin tuntemattomia.

En usko, että talo on poikkeus. Niitä paria opiskelija-asuntosäätiön taloa, joissa olen asunut, ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua paikoiksi, joissa asukkaat muodostavat yhteisön. Kerrostaloasuminen on kasvotonta, ja kun väki vaihtuu taajaan ympäriltä, juuri kukaan ei jaksa alkaa tutustua naapureihin.

Asuminen saattaa olla erilaista taloissa, joissa asuu opiskelijaperheitä. Mutta rakennuksessa, jossa on vain yksiöitä, ollaan yksin.

Enkä minä väitä olevani muita parempi. Vaikka olen majaillut vuosia opiskelija-asunnossa, en ole kertaakaan käynyt asukastoimikunnan kokouksessa tai illanvietossa. En ole tutustunut seinänaapureihini, en ole jäänyt juttelemaan satunnaisille vastaantulijoille rappukäytävissä.

Loppujen lopuksi minä olen syy yhteisöllisyyden puutteeseen.

Kun tarinoita kaupungin yksinäisyydestä kuulee, alkaa haikailla entisaikojen kyläyhteisöjä. Niissä kukaan ei olisi maannut kuolleena kotonaan viikkokausia.

Vanhalla kylä- ja kerrostaloyhteisöllä on eronsa, joista kuka tahansa aloitteleva sosiologi osannee pitää valistuneen esitelmän. Pienissä, pysyvissä yhteisöissä naapurin menemiset ja tulemiset tiedettiin.

Tiedettiin myös viinan juomiset, riidat ja elämän vaikeudet. Erilaisuutta ei sallittu, ja rajojen rikkomisesta seurasi piirin ulkopuolelle sulkeminen.

Silti yhteisön tiiviys on ajatuksena jotenkin lohdullinen. Joku välitti, hyvässä tai pahassa.

Kerrostalossa saa olla erilainen rauhassa. Sama pätee ilmeisesti kuolemiseen.