Koti-ikävä: Joensuun Olli

Neljätoistakesäisenä minulla oli tapana kaatua pyörällä aina, kun tapasin jonkun luokkamme kivoista tytöistä.

Häpesin kömpelyyttäni, totta kai, mutta näin jälkikäteen se ei vaikuta ollenkaan pölhömmältä tavalta saada huomiota. Minulla ei ollut tuolloin pyöräilykypärää, joten jatkuva kompurointi on saattanut heikentää arvostelukykyäni.

Olin myös kovin tyytyväinen itseeni, kun uskaltauduin ysiluokan kevätjuhlan jälkeen kaupungille t-paidassa ja shortseissa, vaikka ulkona oli tuhottoman kylmä. Muistaakseni Paula huolehti kovasti hyvinvoinnistani, mikä tuntui hyvältä - vaikka palelin kuin teksasilainen iglussa.

Ehkä on parempi olla kertomatta tarkemmin koulun illanviettoon tuomastani Achtung Baby -cd:stä, jonka kolmosraidalla minun piti tehdä vaikutus siihen kaikkein ihanimpaan tyttöön.

Tai vaelluksesta, jonka aikana yritin tehdä itseäni tykö laulamalla kaanonia. Puhumattakaan siitä, kun katsoimme Monty Pythonia tuon saman ihanan tytön kotona. Tunnetustihan tytöt rakastavat poikia, jotka nauraa käkättävät vitseille etukäteen.

Jokaisella surkeista viettely-yrityksistäni on tarkat koordinaatit. Liukastuin Suvantosillan itäpäässä, värjöttelin shortseissani Vapaudenpuistossa ja nostin stereot Niinivaaran yläasteen tukioppilashuoneen ikkunalaudalle.

Jos joskus unohdankin nuoruuden tempaukseni, Joensuu muistaa ne kyllä - ja muistaa muistuttaa, kun vain satun oikealle paikalle.

Olli Sulopuisto