Kulttuurikampi

Mikä siinä on niin vaikeaa? Tunnustaa, että olemme juoponlaisia. Yksi lasi on kiusallinen, mieluummin koko pullo, ja se nyt vaan on sellainen kulttuurijuttu olla ihan naamat eli lärvit. Emmekä me keskustele muusta kuin säästä ja siitä, että juomme liikaa - paitsi kännissä.

Niagara näytti ystävänpäivänä elokuvan Night On Earth. Viisi eri kaupunkia, kansalaisuutta ja ominaispiirrettä kulminoituu taksien takapenkeille. Italialainen puhuu vikkelästi, ajattelee alapäällään ja on vilpittömän hauska. Pariisi porautuu ulkopuolisuuteen tummaihoisen taksikuskin kautta ja Los Angelesissa leivotaan elokuvatähtiä.

Dialogi on hulvatonta. Pariskunnat hytkyvät penkeissä käsiään pidellen ja varovat kastelemasta housujaan. On se niin hauska tuo italialainen höyrypää.

Tullaan Helsinkiin ja sali mykistyy. Pellonpää, Väänänen ja muut toikkaroivat taksiin kaatokännissä. Yksi on menettänyt työpaikkansa. Hei, miksi tämä komedia vaihdettiin dokumentiksi? Takaisin se hauska pätkä, joka vielä äsken pisti itkemään ilosta.

Vaikka jokainen kansalaisuus elokuvassa on rankasti liioiteltu, suomalaisuutta me emme hyväksy. Aihe, jota näkee naapurirapussa viikonloppuisin, ei ole hauska. Se ahdistaa. Ehkä kyse on juuri siitä, että enää ei olla naapurissa. Ollaan kotiovella.

Tottahan se on: suomalainen tilaa taksin vain humalassa, eikä aina edes silloin. Koskee liian lujaa muutenkin huonoon kansalliseen itsetuntoon, jos meidän pahoista tavoistamme tehdään hyvää huumoria.

Parempi keskittyä vitsailemaan jollain kevyemmällä, kuten suomalaisella hiihdolla ja tuulipuvuilla. Jos ylitetään todellisten ongelmien kynnys ja tehdään niistä viihdettä, se ei toimi ainakaan täällä, missä elokuviin tullaan vain syömään. Ranskalaisyleisöä Helsinki oli kuulema naurattanut äänekkäimmin.

Laura Happo