Näkökulma: Yliopiston ainoa tabu

Yliopisto-opiskelija on yhteiskunnallisesti aktiivinen, kansainvälinen, suvaitsevainen ja seuraa aikaansa. Hän on sivistynyt.

Kokoontuessamme keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä vaihdamme mielipiteitä ja pyrimme vaikuttamaan siihen, että yhteiskunta jatkaisi kulkuaan hyväksi ja oikeudenmukaiseksi ymmärtämäämme suuntaan. Keskusteluissa virtaa paljon energiaa ja huolellista argumentointia. Kaikesta voi puhua, paitsi uskonnosta.

En taida itsekään täyttää yllä mainitsemiani kriteereitä, sillä elän pussissa. Jos lähipiirini ei jatkuvalla syötöllä liimailisi ajankohtaisia ja mieltä kuohuttavia linkkejä Facebook-seinilleen, en tietäisi tuon taivaallista meneillään olevasta keskustelusta. Harmi vain, että nettiyhteyteni on liian hidas linkkien availuun. Yritän jotenkin pysyä mukana otsikoiden ja niiden herättämien kommenttien pohjalta. Telkkaria ei ole ja sanomalehti ei osaa aamulla ennustaa, mistä iltapäiväkahveilla kohistaan.

Tänä syksynä ihmisiä on puhututtanut uskonto ja kirkko, aihe, josta ei ole ollut tapana niin kovasti puhua. Yleisellä tasolla toki: kuuluuko kirkkoon vai ei, käykö joulukirkossa vai ei. Ja riparimuistojakin löytyy. Mihin hukkui aktiivinen ja suvaitsevainen keskustelija, joka seuraa aikaansa? Uskontoja on, niin meillä kuin muuallakin. Puhuttiin niistä tai ei.

On hämmentävää ja ajoittain ällöttävääkin, millaiset aiheet ylittävät puheenaihekynnyksen. Pitäisi osata keskustella ja muodostaa mielipiteitä arvostetun tv-kasvon mielenterveysongelmista, kotikylän pikkupohatan verotustiedoista tai vähähiilihydraattisen ruokavalion vaikutuksista toissavuoden kauneuskuningattaren vartaloon. Tosi-tv:n ja uusien ohjelmaformaattien myötä raja yksityisen ja yhteisen välillä vaikuttaa kadonneen lähes täysin. Ihmiset eivät enää ymmärrä, että on kohteliasta ja kohtuullista puuttua muiden asioihin vain sellaisella tasolla, jonka olisi valmis omasta elämästään avaamaan muiden kommentoitavaksi. Hiljalleen raja on madaltunut - ja mikäs siinä, kyllä asioista pitää voida keskustella.

Koska nykyään kaikki on sallittua, voisin julkaista linkin kiinnostavaan, provosoivaan, jopa asiattomaankin poliittiseen kirjoitukseen, vaikka olisin itse eri mieltä. Se ei olisi tökeröä, vaan asiasta keskusteltaisiin vilkkaasti. Voisin julkaista linkin, jonka takaa löytyy pöyristyttäviä yksityiskohtia julkisuudessa olevan henkilön yksityiselämästä. Tästäkin keskusteltaisiin. Voisin lähettää tuttavilleni tapahtumakutsun tilaisuuteen, jossa harrastetaan asioita, joita meistä kukaan ei kuuna kullan valkeana voisi edes kuvitella kokeilevansa. Sille naureskeltaisiin, mutta suvaitsevaisesti nyökyteltäisiin.

Mutta jos nostaisinkin esiin puheenvuoron, joka sivuaa uskonasioita henkilökohtaisella tasolla, syntyisi syvä hiljaisuus. Nyökyttelyn ja avoimen keskustelun sijaan saisin leiman otsaani.

Kirsi Venho