Lopullinen totuus: Työntekijöillä pitää olla vaikutusvaltaa

Voivatko kielteiset asenteet sairastuttaa? Tätä ryhdyin selvittämään jo 1990-luvulla, kun menin elintarvikealan yrityksen koulutuspäälliköksi. Minut palkattiin jatkamaan työuria, koska työvoimapula uhkasi. Työntekijät sairastivat paljon, olivat passiivisia eivätkä uskoneet voivansa vaikuttaa työhönsä. Keksin testata heidän ajattelutapojaan Martin Seligmanin, yhdysvaltalaisen psykologian professorin, testillä.

Jopa yli puolella lähettämön työntekijöistä oli erittäin pessimistinen ajattelutapa ja vain alle kymmenesosalla myönteinen. Olivatko lähialueen pessimistit hakeutuneet sinne työhön?

Seligmanin hypoteesi oli, että jos työntekijällä on esimies, joka aina tietää ja päättää hänen puolestaan, tämä voi passivoitua, alkaa sairastaa, käyttäytyä yhdenmukaisesti ryhmän kanssa ja äärimmillään jopa oppia avuttomaksi. Johtopäätökseni oli, että työpaikan hierarkkinen toimintatapa oli tehnyt työntekijöistä pessimistisiä, jopa kyynisiäkin.

Opitusta avuttomuudesta päästään, jos annetaan työntekijöille pikku hiljaa päätösvaltaa. Sen myötä syntyy mahdollisuus onnistumiseen ja hallinnan tunteeseen. Toki esimiehen kannustusta ja koulutustakin kaivataan, mutta ennen kaikkea näkökulman vaihdosta. Ongelmalähtöisen ajattelun sijasta opetellaan ratkaisukeskeisyyttä ja myönteisyyttä. Etsitään siis keinoja, miten asiat voidaan korjata.

Törmäsin uudestaan Seligmaniin 2000-luvun alussa työhyvinvoinnin uusimpiin taustateorioihin tutustuessani. Häntä kutsutaan positiivisen psykologian isäksi, jonka mottona on, ettei pidä vain hoitaa kuntoon rikkimennyttä, vaan huolehtia pikemminkin sen ravitsemisesta, mikä meissä on parasta. Työhön sovellettuna tämä tarkoittaa sitä, että jos työn voimavarat ovat suuremmat kuin sen voimia kuluttavat tekijät, pärjäämme.

Opitun avuttomuuden käsite on nähtävissä laajemminkin yhteiskunnassamme. Syytämme elämän vastoinkäymisistä Jotakin Muuta - ikävää opettajaa, huonoa pomoa ja ahnasta työnantajaa. Julkisuudessa nostamme esille vain työelämän epäkohtia muistamatta, että ilman haasteita elämä olisi tylsää.

Eräällä työpaikalla lähetettiin jokaiselle työntekijälle sähköposti otsikolla Suruviesti. Sillä kutsuttiin työntekijät hautajaisiin. Kuoppaan aiottiin laittaa Joku Muu. Sen jälkeen alkoi tapahtua: kukin ottaa nyt itse vastuun tekemisistään ja huolehtii, että työympäristö pysyy siistinä ja turvallisena ja taukotilassa on aina tuoretta kahvia työkavereillekin.

Erityisen tärkeätä on huolehtia myös hyvästä fiiliksestä, koska tunteet tarttuvat. Siksi päivittäin voisi kiinnittää huomiota siihen, mikä on hyvin ja mitä itse voisin tehdä ilon edistämiseksi kaveripiirissä - kuten kehua, kiittää ja auttaa. Myönteisyys laajentaa havaintokykyämme automaattisesti, koska aivot aktivoituvat laajemmalta alueelta myönteisten emootioiden aikana. Näin saamme myös enemmän aikaiseksi ja teemme vähemmän virheitä.

Ilahduin suuresti uuden työolobarometrin ennakkotiedosta: alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä kaikki työelämän laadusta annetut arvosanat olivat selvästi korkeammat kuin vanhemmissa ikäryhmissä ja paremmat kuin edellisenä vuotena. Selkeimmin erot ilmenivät tasapuolisen kohtelun ja kannustavuuden kokemisessa. Nuorin ikäryhmä myös arvioi työn mielekkyyden muutossuunnan myönteiseksi - ainoana.

Josko uusin sukupolvi onkin jo ottanut vastuun omasta elämästään, ja me vanhemmat kiehumme sappiliemissämme kohti ennenaikaista eläköitymistä?

Marja-Liisa Manka
Kirjoittaja on vuoden yhteiskuntatieteilijäksi (2011) valittu professori