Ärrä sulatti sanamaijan

"Mää mene iha pehmuseks, ku joku sano simmottos Rrr niin ko räpylä tampere murttel", huokaa runoilija Heli Laaksonen.

Hänen polvensavetelöityvät myös pohjalaisesta kansanperinteestä tai ainakin siitä musiikissaan meteliä pitävästä Lauri Tähkästä ja Elonkerjuusta.

Laaksonen kirjoitti bändin tarinan yksiin kansiin nimellä Ilo joka elättelöö. Laaksonen itse tunnetaan lounaissuomalaisella murteella kirjoitetuista runoista ja kolumneista. Tunnetaan on tässä yhteydessä valju verbi, sillä harvan suomalaisen runoilijan uustuotantoa myydään kymmeniä tuhansia kappaleita. Ilo joka elättelöö on sikäli poikkeus Laaksosen tuotannossa, että siinä murre kukkii vain pienessä sivuroolissa alkupuheessa ja haastateltujen repliikeissä. Leipätekstin suomen kielen maisteri on paukuttanut yleiskielellä. Kielistä kaikin tavoinkiinnostuneena hän kutsuu itseään mieluummin sanamaijaksi kuinrunoilijaksi.

Kirjaa varten Laaksonen kiersi Lauri Tähkän ja Elonkerjuun keikkapaikoilla ja jututti bändin jäseniä roudareista valomiehiin sekä tapasi faneja lapsista yksinhuoltajaäiteihin ja mummoihin.

Laaksonen yllättyi, että Elonkerjuulle omistautuneimmatkaan fanit eivät halunneet jakaa kokemuksiaan julkisuuteen. He olivat sopineet bändin kanssa, että yksityisasioista ei muille huudella.

"Mut toisaaltas mää arvostan niin ko nykypäivän viäl oikke jumalattomast simmost, ett he ova päättäny, ett hee suajeleva bändii."

Yhden fanitapaamisen Laaksonen nostaa yli muiden. Tämä tapahtui teuvalaisessa vanhainkodissa, jossa asuu kitaristi Simo Rallin iäkäs mummo. Vanhainkodissa Elonkerjuun läpimurtoa on seurattu tarkasti, ja Rallin mummo on asuintovereineen ripustanut yhtyeen fanikuvia ruokasalin seinille. Kerran mummo istui konsertissakin — tosin vain 10 minuuttia. Musiikki oli hänen mielestään niin kovalla, että korvia riipi.

"No mää kysysin sit, ett mitä sää heijän musiikist tykkät. Ni ei se hassumpaa ol, hän vasta. Ett ei niinku mittä simmost hehkutust."

Kirja oli Laaksoselle erityisen mieluisa projekti, sillä hän on itse ihaillut Elonkerjuuta jo pitkään ennen bändin varsinaista läpimurtoa.

Runoilija osaa laulujen tekstit ulkoa, vaikkei niitä ääneen laulakaan epämusikaalisuuteen vedoten. Laaksonen korostaa, että häntä eivät viehätä pelkästään orkesterin jämäkät vatsalihakset, vaan musiikki, asenne, ilo ja riemu.

"Mää olissin kuallu kateutte, jos joku muu olis tämän saanu kirjotta!"

Laaksonen halusi tarttua nimenomaan Elonkerjuun riemukkuuteen, koska kyynisyyttä on maailmassa jo kotitarpeiksi ja ylikin. Mistään muusta bändistä hän ei voisi kuvitella kirjaa kirjoittavansa. Vaikka tämä työrupeama oli "syrämen assia", niin Laaksonen törmäsi kaikkien tekstiä työkseen tuottavien sananikkareiden ikuisuusongelmaan: tiivistämiseen. Kustantaja uhkasi paperin loppuvan, jos sanottava ei sanottavasti lyhene.

"Ett ol pakko poista nii muhevii jutui, mil taval voi, iha kauhia! Kyll mää tahtoisi jossai netis julkasta sen koko materiaalin. Ei sitä kyl vissi jaksais kukka lukke, mut hyvii jutui oli paljo."

Kissanristiäinen jos toinenkin haluaisi Heli Laaksosen yllätysnumerokseen, mutta tällä hetkellä sanamaija ei ota uusia runokeikkoja vastaan. Runosuonta täytyy välillä ruokkia. Se saa tuoda leivän, muttei leipäännyttää. Omat jutut alkoivat kyllästyttää, mutta mikrofoni on jo vetänyt häntä puoleensa.

"Ko jossa laval on mikrofoni vapaanas, nii mul o simmone olo, ett tän see, päästäkä munt, eres yks runo!"

Tia Yliskylä,
teksti ja kuva

Renki breikkasi Elonkerjuun

Lauri Tähkä ja Elonkerjuu on yhdistänyt eteläpohjalaisia sanontoja ja kansanlauluihin pohjaavaa lyriikkaa rokkiin vuodesta 1999. Vasta Maailma on renki -levy vuonna 2006 varsinaisesti räjäytti pankin ja ruuhkautti keikkalavat eturivistä baaritiskille saakka. Maailma on renki -cd:tä myytiin platinalevyn verran eli 30.000 kappaletta. Viime vuonna julkaistua Tuhannen riemua onmyyty vielä neljä kertaa enemmän.

Tuore kirja Ilo joka elättelöö ei ole bändin mielestä elämäkerta eikä äijäpäiväkirja, vaan "täyrentävä nire" Elonkerjuun jäsenistä ja orkesterin kivikkoisesta tiestä treeni-kämpiltä staraksi.

Tia Yliskylä