Aviisi on minulle rakas

Olen istunut kuumeisissa kokouksissa junttaamassa Aviisille mieleistäni päätoimittajaa. Olen kiivaillut lehden linjasta ja kirjoittanut siihen takakireitä artikkeleita Rainer Werner Fassbinderin seksuaalipolitiikasta. 1980-luvulla sellaiset artikkelit kuuluivat asiaan, koska Dan Steinbockin psykoanalyyttistä mumbo-jumboa pidettiin journalismin tulevaisuutena.

Onneksi niin ei käynyt, mutta se ei ollut opiskelijalehtien ansio. Fassbinderin seksuaalipolitiikka jäi minulle mysteeriksi, paitsi että kyseessä taisi olla rietas pirulainen, ja sellaiset ovat aina kiinnostavia.

Suomettunut pauhaaminen ja yhteiskuntateoreettinen pulauttelu ovat kadonneet opiskelijalehtien sivuilta. Mutta kummallisen vakavasti ne edelleen itseensä suhtautuvat.

Opiskelijalehtien pitäisi kysyä juuri niitä kysymyksiä, joita muut lehdet eivät kysy. Mutta jostain syystä opiskelijalehdet ovat aina olleet huonoja kestämään vaihtoehtoisia totuuksia. Ne etsivät käsiinsä yhteiskunnan Suuren Hokeman - oli se sitten kommunismi, feminismi, katujenvaltaus, rock tai Obama — ja liittyvät joukkoon huutamaaniskulauseita.

Opiskelijalehdet perustettiin vallankumousten esikouluksi, jossa nuoret voisivat turvallisesti ja valvotuissa olosuhteissa vaatia hallitsevaa luokkaa keräämään kamansa.

Sen sijaan opiskelijalehdet muuttuivat jossain vaiheessa projektiksi, jonka tavoitteena oli sopeuttaa opiskelijat siihen ajatukseen, että virkamiehiä meistä kumminkin tulee.

1980-luvun alussa Aviisi oli sosialistisen paatoksen jälkiuunileipä. Leninin tuli oli jo sammunut, mutta muutama kumouksen kakkara vielä pyörähti arinalta. Pitkäpiimäistä ja tosikkomaista aikaa.

Mutta hetki sen jälkeen Aviisi eli lyhyen, aidosti vallankumouksellisen hetken. Yliopiston käytävillä levisi Simo Frangénin ja Pasi Heikuran huumoriperustainen sosiaalivallankumouksellisuus. He todistivat, ettei maailma ollutkaan kuolemanvakava juttu, vaikka ainejärjestöjen opintopiireissä oli nimenomaan niin väitetty.

Frangenilainen huumorivallankumous eli juuri niin kauan kuin poliittiset vitsit elävät. Sen korvasi nopeasti kehitysmaaidealismi, jonka voimalla ikäluokkani sai idean rakentaa purjelaiva. Laivan oli tarkoitus kuljettaa solidaarisuutta Afrikkaan ja tuoda kallista, mutta reilua kahvia takaisin.

Laivanrakentajaporukka järjesti kyllä mainioita bileitä. Sen kova ydin — muutama sälli, jotka jaksoivat tehdä 100 etunojapunnerrusta — menivät myöhemmin Greenpeacen hommiin, koska pystyivät kovassakin tuulessa roikkumaan isojen laivojen reunoilla sen aikaa, että tv-ryhmät ehtivät paikalle.

Minä olisin taatusti pudonnut, joten menin kapitalistille lehteä tekemään. Sillä virkamiehiähän meistä kumminkin tulee.

Matti Apunen
Kirjoittaja on Aamulehden vastaava päätoimittaja. Hän on syntynyt samana vuonna kuin Aviisi.