Kolumni: Asioiden vasen laita

Viime keväänä mittani täyttyi. Sain tarpeekseni ikkunattomasta työhuoneesta, tietokoneen kanssa seurustelusta ja työstä, jonka tarpeellisuuteen en uskonut itsekään.

Tämä tapahtui sopivasti samalla viikolla, kun yhteishaku päättyi. Tuon sattuman johdosta minusta, yhteiskuntatieteiden tuoreesta maisterista, tuli sairaanhoitajaopiskelija. Olen saanut kuuden viikon ajan tunnustella, onko maisterista hoitoalalle.

Ensinnäkin minun täytyy selvitä opiskelutahdista. Akateemiseen vapauteen tottuneelle ammattikorkeakoulun kahdeksantuntiset päivät ryhmätöineen ja kotitehtävineen ovat kauhistus. Onko tällainen tahti edes laillista, piipitän.

Asiaa ei yhtään helpota se, että täällä joutuu ihan oikeasti opettelemaan asioita. Yhteiskunnallisia teorioita saattoi vielä säveltää omasta päästä, mutta luiden latinankieliset nimet joko osaa tai ei. Toisaalta verenpaineen mittaaminen ja potilaannostojen opettelu tuntuvat diskurssien pyörittelyn jälkeen ihmeen järkevältä puuhalta.

* * *

Sitten täytyy vielä selvitä naisvaltaisesta ryhmästä. Tai no, naisvaltainen on aika lievä ilmaus, kun luokassa ei ole yhtään miestä. Sehän tarkoittaa tunnetusti kikattelua, selän takana juoruilua ja yhteistyökyvyttömyyttä.

Tai sitten ei. Itse asiassa ryhmämme pelaa paremmin yhteen kuin ehkä mikään opiskelu- tai työyhteisö, johon olen aiemmin kuulunut. Tähän voi toki vaikuttaa se, että ryhmä on sekalainen kokoonpano ylioppilaita, kauppatieteiden maistereita ja suurperheiden äitejä. Harjoittelupaikkojen jakokin onnistui nopealla neuvottelulla. Tiedotusopin laitoksen kasvatti ei meinannut uskoa, ettei parhaista paikoista käydä kuukausia kestävää kilpailua.

Niin, tulevat sairaanhoitajat osaavat ottaa muut huomioon. Omista eduista huolehtiminen taitaakin olla vähän niin ja näin, kuten palkkatasosta ja työoloista näkee. Se vähän hirvittää. Jos kaikki muut suostuvat joustamaan loputtomiin, voiko yksi kieltäytyä puoli-ilmaisista ylitöistä, vai leimataanko hänet välittömästi porukan petturiksi?

Pieni palkka tuntuu sitä hullummalta, mitä enemmän saan sairaanhoitajan työstä tietää. Hehän tekevät vaativaa ja elintärkeää työtä, kirjaimellisesti.

Jaksanko päivästä toiseen kohdata kaikki ne ihmiselämän puolet, jotka on siivottu kaduilta ja kodeista laitoksiin? Haluanko tutustua ihmiskehon monenkirjaviin eritteisiin, vai haluanko sittenkin pyöritellä papereita ja kirjaimia, joiden merkityksestä en aina ole ihan varma mutta joiden tekemisestä maksetaan aika kivasti?

Virpi Saarinen