Sanoja taiteesta

Teatteri Siperian näytelmä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu ei jätä sanottavaansa yleisölle epäselväksi. Katsojat toivotetaan tervetulleeksi kertomalla, että tämä näytelmä kertoo 1970-luvun lopulla syntyneiden sukupolvitarinan.

Seuraavat pari tuntia painottavat, että kyseessä on katkera tarina sukupolvien ketjusta ja sekä henkisestä että materiaalisesta perinnöstä.

Kulttuuriyleisö sai vuosikymmeniksi täysin tarpeekseen tiedostavuudesta 1970-luvun jälkeen. Enää ei haluttu yhteiskunnallisesti kantaaottavia näytelmiä, lauluja tai tauluja. Onkin mielenkiintoista, että nimenomaan 1970-luvun lapset tekevät vuorollaan paasaavaa taidetta, vaikkakin komedian keinoin.

Teko on rohkea, muttei välttämättä tietoinen. Jos salissa olisi toivotettu yleisö sisälle tunnelmaan kertomalla, että tämä on tarina Jeesuksesta tai pääoman vallasta, se ei olisi jäänyt keltään huomaamatta. Vähemmän laitostunutta ideologiaa voi puffata huomaamattomammin. Pätkätyöläisten puolesta taisteleva Prekariaatti.org ja ilmastonmuutosta vastaan kamppaileva Tulevaisuuden Voima ovat varmasti silti tyytyväisiä ilmaisesta mainoksestaan.

Näytelmässä ei luotettu teeman kertomisen jälkeenkään tavattomasti katsojan omaan päättelykykyyn. Usean kohtauksen alussa selitetään etukäteen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja missä.

Dramaturgisessa rajojen rikkomisessa ei ole itsessään mitään vikaa, muttei myöskään hyvää tai uutta. Näytelmän hetkittäinen selostaja ja korostettu sanoma tuovat pakostakin hienoista koulutunnin makua.

On mahtavaa huomata, että uusi ja nuori teatteriporukka puhkuu sanomisen intoa. On kuitenkin huomattavasti nautinnollisempaa tajuta teatterissa näytelmän pointti itse, kuin että se kirjoitetaan fläppitaululle ja alleviivataan varmuuden vuoksi päälle.

Kun Teatteri Siperia uskaltautui olemaan niin vanhanaikainen, että tuputtaa katsojille epätrendikkäästi viestiään, sen olisi samalla ollut hyvä pitäytyä tavallisessa tarinan muodossa. Jos on painavaa sanottavaa, kikkailu on turhaa.

Hertta-Mari Kaukonen