Lopullinen totuus: Asiallinen keskustelu Maamme-laulusta on mahdotonta

Yliopistoilla ja niiden henkilökunnalla on tutkimuksen ja opetuksen lisäksi kolmaskin tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tällä tarkoitetaan osallistumista yhteiskunnan toimintoihin ja vuoropuhelua yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa.



Vihapuhekeskustelun käydessä kiivaana mediassa päätin minäkin osallistua keskusteluun oman tutkimukseni kannalta. Kävin nimittäin erästä artikkelia varten läpi alakoulun musiikin oppikirjasarjoja ja huomasin, että niihin sisältyy läheisesti vihapuhetta muistuttavia piirteitä. Vihapuheesta eivät ole yksin vastuussa nuoriso, nimettömät verkkokeskustelijat tai erilaiset yhteiskunnan ääriryhmät. Eliititkin, esimerkiksi kasvatusalan ammattilaiset, harrastavat sitä.

Nationalismi, maskuliinisuus ja väkivalta kytketään musiikin oppikirjojen sisältämissä isänmaallisissa lauluissa yhteen tavalla, joka on meille kaikille jo entuudestaan kovin tuttu ja ehkä juuri siksi huomaamaton. Kytkös on kaikessa tavallisuudessaan kuitenkin ongelmallinen. Siksi siitä olisi syytä keskustella. Ja pohtia, haluammeko kasvattaa pieniä poikia heteroseksuaaliselle maskuliinisuudelle tyypilliseen tapaan puolustamaan kansallista tilaamme.

Helsingin Sanomissa julkaistu pieni mielipidekirjoitukseni sohaisi muurahaispesään ja aiheutti suuren metakan. Nationalismin, maskuliinisuuden ja väkivallan kytkös on ihmistieteilijöille tuttu ja kaikessa ongelmallisuudessaan jopa arkipäiväinen asia. Suurelle yleisölle se ei kuitenkaan tainnut olla sitä.

Kirjoitusta seuranneessa keskustelussa kävi ilmi joitakin suomalaiselle keskustelukulttuurille tyypillisiä piirteitä. Täällä päin asiat ovat mustavalkoisia.

Keskustelijoiden täytyy valita puolensa, ollaan joko reippaasti asioita vastaan tai täysillä niiden puolesta. Maamme-laulusta ja muista nationalistisista lauluista joko ei saa keskustella ollenkaan, tai jos niistä keskustellaan, keskustelija määritellään epäisänmaalliseksi ja ollaan ymmärtävinään, että hän haluaa kieltää laulujen laulamisen kokonaan, kaikissa tilanteissa ja aina.

Erilaisten mielipiteiden esittäminen johtaa kiukkuun ja vihapuheeseen eikä monenlaisten näkökantojen setvimiseen, pohtimiseen ja asialliseen keskusteluun. Verkkokeskustelu mielipidekirjoitukseni tiimoilta on suurelta osin painokelvotonta, mutta sen kuluessa epäiltiin usein muun muassa psyykkistä tilaani ja toivotettiin minut muuttamaan Afganistaniin tai vaihtoehtoisesti Venäjälle. Tutkimuksen popularisoinnin seuraukset eivät aina ole tutkijalle kovin hedelmällisiä.

Mielenkiintoista on, että Suomessa usein naureskellaan ruotsalaiselle keskustelukulttuurille. Ruotsissa asioita vatvotaan joidenkin suomalaisten mukaan torikokouksissa niin kauan, että itse asia unohtuu ja jää hoitamatta.

Edellä kuvatun kaltainen suhtautumistapa osoittaa, että demokraattisuus ei ole Suomessa vielä kovin syvälle juurtunut käytäntö. Suomessa on vieläkin tarvetta pikemminkin kekkostyylisille, ankaran isän kaltaisille johtajille, jotka kertovat kansalle, miten asiat todella ovat. Tällä tavalla toimittaessa keskustelu tyrehtyy jo ennen alkamistaan.



Loppujen lopuksi tässä tapahtumasarjassa on ehkä myös jotain varsin yksinkertaisen selvää. Kun alakouluikäiset lapset vakuuttavat osana koulun virallista opetusohjelmaa laulaen "sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin", asiasta on syytä mielestäni keskustella. Perusteellisesti.