Tamperelaiseksi tullaan, ei synnytä

Muutin Tampereelle viitisen vuotta sitten. Silti, jostain syystä tuntuu, että osa minusta on edelleen jossain muualla. Jotain on tehtävä. Haluaisin tallustella Hämeenkatua ylpeänä ja vääntää leveää hämäläismurretta häpeilemättä. On aika koettaa, kuinka kolmivaiheinen initiaatioriitti, jonka tarkoituksena on saada paatuneinkin anti-manselainen muuttamaan asennetta, toimii käytännössä.

1. vaihe:
Sosiaalinen rituaali, Kiakkomatsi

Pyöräilen Hakametsän halliin ensimmäistä kertaa elämässäni, kun Tappara saa jäähallissa vastaansa Saipan, Saimaan Pallon Lappeenrannasta. Ihmiset kantavat sini-oransseja heimotunnuksia viireissä, kaulahuiveissa ja paidoissa. He tietävät, mihin mennä ja miten käyttäytyä.

Tarkoituksenani on hurmioitua ja ottaa tamperelaisuuden henki sisääni. Helppoa se ei ole, sillä, on tunnustettava, minua pelottaa. Ensikertalaisuuteni näkyy kilometrien päähän. Kirvesrinnat haistavat pelon. Nyt ei ole oikea hetki tunnustaa, että pidän jääkiekkoa typeränä väkivaltaviihteenä. Tapparan ja Saipan välinen runkosarjaottelu alkaa vaivihkaa. Ei isoja fanfaareja eikä ylistyslaulua. Ensimmäisen erän alku on tunnustelua. Kiekko siirtyy pelaajalta toiselle verkkaisesti, tuomari katkaisee ottelun vähäväliä, eikä tunnelma ole hallin katossa.

Ottelun ensimmäinen maali tehdään ensimmäisen erän loppupuolella, viidennellätoista minuutilla. Tappara siirtyy 1-0-johtoon. Puolityhjä katsomo äityy hetkellisesti hivenen äänekkäämmäksi. Itse jään odottamaan hidastusta, uusintaa maalintekotilanteesta. Sitä ei tule.

Erätauolla ihmiset purkautuvat katsomosta eteishalliin. Tunnelma on vaisumpi kuin osasin odottaa. Ei kannustushuutoja, ei rähinää, ei fiilistä. Tappara-fani Jarno Potkosen mukaan kotijoukkue on pelannut tänään surkeasti. Perustelukin löytyy nopeasti: "Eiköhän se Saipasta johdu".

Ottelu jatkuu. Yritän yhtyä kannattajien huutoihin, mutten saa rytmistä kiinni. Tais-tele Tap-para! Tais-tele Tap-para! Toisella erätauolla Hakametsän hallissa vallitsee arkinen ilmapiiri, kahvia hörpitään ja jutustellaan. Kolmas ja viimeinen erä on jo silkkaa rutiinia. Tappara tekee vielä pari maalia, viimeisen tyhjiin. Ottelu päättyy 5-1. Ei vieläkään fanfaareja vaan pienimuotoinen seremonia, jossa palkitaan ottelun parhaat pelaajat.

Ihmiset poistuvat areenalta kevyen puheensorinan saattelemana. Ilta on laskeutunut ottelun aikana. Vaikka minun joukkueeni voitti, en tunne oikein mitään. Tämä oli sentään Tapparan kolmas perättäinen voitto. "KIITOOS TAPPARAA!" joku huutaa jäähallin pihalla, enkä se ole minä.

2. vaihe:
Kulttuurinen rituaali, Popeda

Pate Mustajärveen kiteytyy jotain perin junttimaista, tamperelaista alkuvoimaa, jota ei voi mitenkään ymmärtää, mutta jota ei voi olla arvostamatta. Tänä vuonna 50 vuotta täyttäneellä Popeda-yhtyeen järkälemäisellä keulakuvalla on sanansa sanottavana.

Pitkällisen etsinnän jälkeen Tampereen kirjastoista löytyy noin puolet Popedan ja Mustajärven tuotannosta. Pöydällä on vajaat kymmenen tuntia äänimateriaalia, jonka tarkoituksena on opastaa paikallisen ajattelijan mielenmaisemaan.

Matka on samalla matka tamperelaisuuden ytimeen. Perehdytys on rankka, mutta niin kuin kaikki riitit, silmät aukaiseva.

Iloluontoisesta maineestaan huolimatta Popeda on varsin sovinnainen yhtye, jonka koko ura 1970-luvun lopulta näihin päiviin saakka on uusintanut rockÂ’nÂ’rollin perinteitä ja kliseitä. Yhtye on hidasliikkeinen monoliitti, joka on ollut aina tyylilleen uskollinen.

Popedan tuotannon varhaiset levyt Raswaa koneeseen (1980), Hullut koirat (1981) ja Mustat enkelit (1982) uhkuvat nuorten miesten kohdistumatonta uhoa, puhdasta kiimaa. Levyt kuuntelee ilman nolostumista tai luonnollista hylkimisreaktiota. Niissä on jotain rehellistä.

Popedan tyyli alkaa puuduttaa jo Kaasua-läpimurtolevyn (1983) aikana. Käsi hakeutuu vaistomaisesti Next-napille. Ei voi mitään, huumorimusiikkiahan tämä on. Toisaalta, yhtye on otettu myös vakavasti. Tamperelaisuuden tuntuu läpäisevän tietty kaksijakoisuus: asioilla on aina kääntöpuoli. Komiikka ei syö uskottavuutta.

Kuuntelen Popedan tuotannon loppuun kärvistellen. Luvattoman huonoa Hallelujaa-levyä (1988) lukuun ottamatta yhtyeen studioalbumit ovat ihan kuunneltavia tekeleitä.

Kunhan pään asettaa tietylle Ikuri-taajuudelle, Paten laulun nyanssittomuudesta löytyy uusia yllättäviä sävyjä.

Mustajärven uran koskettavin hetki on kiistatta Ikurin turbiini -levy (1995). Paten ja Sakari Kuosmasen sydäntä riipivä Sydän syrjällään -duetto on yksi suomirockin rohkeimmista vedoista. Herkkyyden puutteesta ei ainakaan voi syyttä, kun kaksi raavasta miestä tunnustaa toisilleen "uskon, että meillä on aikaa olla näin, lähekkäin".

3. vaihe:
Ehtoollisrituaali, Mustamakkara

Tammelantori puoliltapäivin lounasaikaan. Vaikka aktiivisin torikausi on jo takana, Tapolan grillin eteen muodostuu vaivihkaa jonoa. Toinenkin luukku avataan.

"Mustaamakkaraa tommonen pätkä, ja pualukkahilloo kans", mies huikkaa kassalle ja näyttää käsillään kunnioitettavaa mittaa. Noinko se kuuluu tilata? No, koetetaan.

Yritän toistaa fraasin mahdollisimman rennosti, mutta näytän huomattavasti lyhyempää pätkää. Kuulemma vain moukka tilaa mustaamakkaraa kilogrammoissa.

Siinä se nyt sitten on - musta rivo pötkylä. Voipaperin sisällä puolukkahillossa törröttää kevyesti kaarelle taipunut höyryävä veriryynimakkara. Ensimmäinen tunne on kuvotus, toinen ällötys. Sitten taas kuvotus. Olen koko Tampereella asumiseni ajan ollut kasvissyöjä. Mikä tamperelainen se semmoinen oikein on?

Istahdan pöytään. Huomaan heti, että ammattilaiset vetävät makkaransa seisaaltaan - puolessa minuutissa! Tökin pötkylää muovihaarukalla ja yritän kerätä rohkeutta. Pöytään istuutuu pariskunta, Mikko Salmi ja Eija Ervelius-Salmi, jotka tarrautuvat tilaamiinsa makkaroihin kokemuksen tuomalla varmuudella. He ovat tulleet vapaapäivänä herkuttelemaan.

"Noin kerran kuussa me syödään mustaamakkaraa", Eija kertoo. "Kyllä tällä nälkä lähtee ", Mikko jatkaa, ja hörppää kahden desilitran maitotölkistä.

Pöytävieraat lähtevät ennen kuin olen ehtinyt edes maistaa omaani. Katkaisen vaivoin pienen palasen ja tungen sen suuhuni. Tunnen olevani Pelkokertoimen kulinaristitehtävässä. Ahdistavat muistot ala-asteen verilättypäivästä puskevat mieleen. Huuhdon sormenpään kokoisen makkaranpalan mehulla alas. En kykene toistamaan samaa. Heitän loput häpeissäni roskikseen.

Saldona puolen tunnin vatsakipu ja vastenmielinen tunne suussa. Luulin olleeni jo valmis, mutta ilmeisesti vielä on paljon tehtävää ennen kuin voin astella rotvallin reunaa rinta rottingilla.