Yliopisto kuplii

Suomen korkeakouluissa tapahtuu lähivuosina enemmän kuin koskaan aiemmin. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ensi vuoden elokuussa astuu voimaan uusi yliopistolaki, jonka jälkeen yliopistoja pyöritetään aivan uudella tavalla.

Kaiken takana on pohjimmiltaan raha. Yliopistot irrotetaan valtion tiliviraston asemasta, jolloin niiden taloudellinen itsenäisyys kasvaa. Valtio säilynee edelleen yliopistojen tärkeimpänä rahoittajana, mutta paine hankkia ulkopuolista rahoitusta kasvaa. Myös yliopistojen hallituksiin tulee enemmän jäseniä yliopiston ulkopuolelta, oletettavasti etenkin liike-elämästä.

Rahasta on kyse siinäkin, kun yliopistoja patistellaan kansainvälistymään. Eläköityvää Suomea uhkaa työvoimapula, ja ulkomaisia osaajia pitäisi saada houkuteltua opiskelemaan ja ennen kaikkea asettumaan tänne työskentelemään ja maksamaan veroja.

Ikäluokkien pienenemisestä seuraa myös se, että sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen sisäänottomääriä tullaan lähivuosina todennäköisesti pienentämään. Samalla korkeakoulukenttää tullaan tarkastelemaan entistä kriittisemmin: tarvitaanko Suomessa 28 ammattikorkeakoulua ja 20 yliopistoa?

Ei tarvita, siitä ollaan melko yksimielisiä, vaikka omaa oppilaitosta kaikki pitävätkin tarpeellisena.

Ongelma on kuitenkin se, että korkeakoulut ovat omilla alueillaan tärkeitä taloudellisia ja sosiaalisia vetureita, eikä niiden lopettaminen ole vain koulutuspoliittinen ratkaisu. Aluepolitiikkaa on yhtä tärkeää.

Siksi puhutaankin karsimisten sijaan mieluummin rakenteellisesta kehittämisestä. Siihen on monissa kaupungeissa jo ryhdytty. Käytännössä se tarkoittaa yhteistyötä tai yhdistymistä muiden alueen korkeakoulujen kanssa.

Pisimmällä ollaan Itä-Suomessa, jossa Joensuun ja Kuopion yliopistot ovat yhdistymässä yhdeksi Itä-Suomen yliopistoksi, jolla on toimintaa molemmilla paikkakunnilla.

Tampereen yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat jo vuoden ajan tehneet yhteistyötä Unipoli-nimen alla. Alkuvuoden aikana varmistuu myös Sisä-Suomen Allianssin kohtalo. Siinä yhteistyötä viritellään Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston kesken.

Yhdistyminen ja yhteistyö on useimmiten puoliksi omaehtoista, puoliksi pakollista, sillä valtio tukee rakenteelliseen kehittämiseen osallistuvia korkeakouluja muita anteliaammin.

Omalta osaltaan korkeakoulukenttää sotkee pääkaupunkiseudulle tuleva Innovaatioyliopisto. Se on valtion ja elinkeinoelämän silmäterä, mutta muissa yliopistoissa pelätään, että sen tukeminen on heiltä pois.

Kaiken tämän keskellä yliopistoissa ollaan ymmällään. Kukaan ei tarkalleen tiedä, mihin kehitys johtaa. Useimmat epäilevät, että sitä ei tiedetä myöskään opetusministeriössä tai hallituksessa.

"Poliittista keskustelua on käyty vähän suhteessa siihen, miten paljon tapahtuu. Tietyt mantrat toistuvat puheissa ilman, että niitä avataan yhtään. Mitä oikeasti tarkoitetaan, kun puhutaan huippuinnovaatioista ja kansainvälisestä kilpailukyvystä? Uudistukset ovat yhtä silppua, jonka kokonaisvaikutuksia ei tiedä kukaan," Tamyn koulutuspoliittinen sihteeri Johanna Hiden toteaa.

"Olen ollut näissä hommissa 30 vuotta, mutta ikinä aiemmin ei ole tapahtunut näin paljon. Joka vuosi odotetaan, ettei tulisi lisää uudistuksia, mutta aina niitä tulee", Kuopion yliopiston opintoasioiden osaston johtaja Hannu Berlin huokaa.

Kuka uudistusvimman takana on?

Yksinkertaisin vaihtoehto on Matti Vanhasen hallitus, jonka demokratian pelisääntöjen mukaan pitäisikin ohjata koulutuspolitiikkaa. Korkeakoulut ovatkin olleet Vanhasen molemmissa hallitusohjelmissa vahvasti esillä juuri keinona ylläpitää Suomen kilpailukykyä.

"Viisi vuotta sitten olisin sanonut, että virkamiehet. Nyt en ole enää ihan varma. Nykyinen hallitus on ajanut asiaa aika vahvasti. Sitä en sano, onko se hyvä vai huono asia", Hannu Berlin sanoo.

Toisaalta yleisesti ollaan sitä mieltä, että Suomessa ei ole ollut vahvaa opetusministeriä sitten 1980-luvun lopun ja Rkp:n Christoffer Taxellin. Opetusministeriössäkin on kuitenkin jäänyt paljon vanhaa kaartia eläkkeelle, eikä yksittäistä voimahahmoa nouse esiin.

Koska meneillään olevissa uudistuksissa on kyse ennen kaikkea rahasta ja hallinnosta ja vasta välillisesti opetuksen ja tutkimuksen sisällöistä, moni nimeää sylttytehtaaksi valtiovarainministeriön. Sen korkein virkamies on valtiosihteeri Raimo Sailas, joka on myös yksi Innovaatioyliopiston arkkitehdeistä.

Opetusministeriössä kritiikkiin suhtaudutaan diplomaattisesti ainakin julkisuudessa, vaikka yliopistoissa puheita vähän varotaan sillä perusteella, että "ne seuraavat ministeriössä tosi tarkkaan näitä asioita".

"Mielestäni on tehty erittäin hyvää yhteistyötä. Totta kai uudistukset teettävät työtä, mutta kuitenkin näissä uudistuksissa on ollut positiivinen henki. Taloudellista autonomiaa on haluttu yliopistoissakin", toteaa korkeakouluneuvos Anita Lehikoinen opetusministeriöstä.

Lehikoinen muistuttaa, että Suomen kehitys ei tapahdu tyhjiössä.

"Trendit ovat samansuuntaisia, koska toimintaympäristö on jo globaali."

Euroopassa tärkein yhdistävä tekijä on vuonna 1998 käynnistynyt Bolognan prosessi, jonka päämääränä on synnyttää yhteinen eurooppalainen korkeakoulutusalue vuoteen 2010 mennessä. Siihen pyritään esimerkiksi yhdenmukaistamalla tutkintorakenteita ja lisäämällä opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden liikkuvuutta.

Ranskassa hyväksyttiin jo kesällä laki, joka lisää yliopistojen autonomiaa. Japanissa vastaava uudistus tehtiin viisi vuotta sitten. Saksassa ja Itävallassa on innostuttu hakemaan "huippuja" tyyliin Innovaatioyliopisto. Suurimpia mullistuksia käydään Itä-Euroopan korkeakouluissa, joissa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pistetty kaikki uusiksi.

Kaiken taustalla ovat Lehikoisenkin mukaan samat tekijät: globalisaatio, väestörakenteen muutos ja teknologinen kehitys. Ikääntyvä Eurooppa ja Japani eivät pärjää talouskilpailussa Aasian väekkäille maille tai Yhdysvalloille ilman korkeasti koulutettuja osaajia.

Lehikoinenkin kuitenkin myöntää, ettei yliopistojen rahoitus ole kasvanut samassa suhteessa kuin opiskelijamäärät, eikä julkiseen rahoitukseen ole luvassa suuria lisäyksiä. Sen takia rönsyjä tullaan karsimaan.

Mutta mitä? Sitä ei ole kukaan vielä sanonut ääneen. Yksikään yliopisto tai ammattikorkeakoulu ei halua joutua lopetuslistalle, ja sen takia yhteistyötä tiivistetään naapurien kanssa - on se sitten oma-aloitteista tai ei.

Yhteistyötä viritellään lähes kaikkialla. Kolme hanketta on ainakin valtion silmissä ylitse muiden: jo mainittujen Innovaatioyliopiston ja Itä-Suomen yliopiston lisäksi yhdistymässä ovat Turun yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu. Kolmikko onkin nimetty "strategisiksi kärkihankkeiksi", mikä on näkynyt myös niiden rahoituksessa.

Tampereella tästä ollaan katkeria, koska tänne ei ole tullut yhtään ylimääräistä rahaa, vaikka tulostavoitteet on täytetty.

"Ministeri sanoo, että kaikkia kohdellaan tasavertaisesti, mutta kuitenkin luvataan turvata Innovaatioyliopiston toimintaedellytykset. Jos rahoituskehys pysyy ennallaan ja innovaatioyliopistolle annetaan, mitä se tarvitsee, niin kyllä siinä käy niin, että toiset jäävät vähemmälle", Tampereen yliopiston opinto- ja kansainvälisten asioiden päällikkö Mikko Markkola sanoo.

Eniten pelätään humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Päivän sana on teknologia, ja jos alan tutkimus ei johda teknologisiin innovaatioihin, se on kansantalouden kannalta toissijaista.

"Kun yliopistot saavat autonomisen aseman, tulee paineet löytää ulkopuolista rahoitusta, ja toisilla on siihen paremmat edellytykset. Kauhuskenaario on se, että yliopistot joutuvat erikoistumaan vain siihen, mitä markkinat haluavat", Tamyn koposihteeri Johanna Hiden pohtii.

Korkeakouluneuvos Lehikoisen mielestä täytyy pitää huolta koko yliopistokentästä, jos kansakuntamme hyvinvointia ja sivistystä ajatellaan. Mutta kuitenkin:

"Strategiset kohteet on valittu pitäen mielessä se potentiaali, mitä meillä on. Yhteiskuntamme taloudellinen kehitys on ollut teknologian varassa", Lehikoinen toteaa.

Samaa mieltä on Kuopion luonnontieteisiin painottuneen yliopiston Hannu Berlin.

"En usko yhtään Pisa-tutkimuksiin. Meiltä loppuvat luonnontieteen osaajat kesken. Tänne meille pääsee joihinkin luonnontieteellisiin oppiaineisiin kuka tahansa opiskelemaan, mutta jonnekin Helsinkiin kirjallisuutta lukemaan hakee ihmisiä satamäärin enemmän kuin on paikkoja. Se on ihan älytöntä."

Muutosvimma rauhoittunee vuosikymmenen alussa. Uusi yliopistolaki astuu vuoden siirtymäajan jälkeen voimaan 2010. Tuolloin on valmistunut myös tutkintorakenneuudistus, ja Bolognan prosessin määräaika on tullut täyteen. Rakenteellisen kehittämisen hankkeiden on määrä olla valmiita 2012 mennessä. Tuolloin Suomessa on todennäköisesti muutama yliopisto ja ammattikorkeakoulu nykyistä vähemmän.

Mitä tämä kaikki tulee tarkoittamaan niille, jotka korkeakouluissa opiskelevat ja työskentelevät? Se onkin suuri mysteeri.

"Kaikkien arkipäivää on se, että erilaisten hakemusten täyttäminen ja raportointi ja hallinnointi vievät yhä enemmän aikaa. Ei ole tutkimus- ja työrauhaa. Kilpailtu raha voi olla hyvästä, mutta minusta tuntuu, että yliopistoista on kilpailukyky imetty jo ennen uudistuksia", Tampereen yliopiston tieteentekijöiden Tatten puheenjohtaja Sinikka Torkkola arvelee.

Vielä suurempia ongelmia Torkkolan mielestä ovat palkkaus ja työsuhdeasiat. Tutkijoista valtaosa on edelleen pätkätöissä pienellä palkalla.

"Epäilen sitä, voidaanko rakenteellisilla muutoksilla muuttaa tällaisia asioita siten, että yliopistosta tulisi houkutteleva työpaikka. Pitää olla aika innokas, jos 1 800 euron palkalla ryhtyy tekemään väitöskirjaa viideksi vuodeksi. Jotain on pielessä, jos ylemmällä korkeakoulututkinnolla ei pääsee lähellekään suomalaisten keskiansioita", Torkkola manaa.

Entä opiskelijat? Jos kaikki menee hyvin, opiskelumahdollisuudet, liikkuvuus ja opetuksen laatu voivat parantua ja tutkinnoista tulla vertailukelpoisempia.

Jos huonosti käy, hallinto vie yhä enemmän opettajien aikaa, siirtymäaikana tulee oikeusturvaongelmia, monitieteisyys kärsii ja yliopistot jakautuvat huippuyliopistoihin ja niihin muihin.

Iso saavutus olisi sekin, että kaikki uudistukset saataisiin määräajassa läpi.

Tuomo Tamminen, teksti
Teemu Sirviö, kuvitus