Pelaaminen poliittista?

Netin ja pelien tutkijana olen joutunut seuraamaan digitaalimaailmojen ympärillä käytävää keskustelua ristiriitaisin tuntein. Vaikuttaa siltä, että verkko ja pelit nousevat esiin lähinnä vain ääri-ilmiöiden kautta: joko hurmoksellisena julistuksena tuoreen iskusanan kuten virtuaaliavaruuksien vallankumouksellisesta voimasta tai ahdistuksena samojen ilmiöiden koulusurmaajia automaattisesti tuottavasta mahdista.

Keskustelu uusista mediailmiöistä lukkiutuu helposti utopian ja kauhukuvien väliselle keinulaudalle. Sarjakuvat, videonauhurit ja tietokoneet ovat kaikki aikanaan saaneet osakseen niin innostusta kuin epäluuloja ja pelkoja. Kirjallisuushistorian opinnoistani muistelen, kuinka kaunokirjallisuudenkin epäiltiin aikoinaan johtavan lukijansa turmioon. Erityisesti naisten on pelätty helposti sortuvan kirjojen viekoittelevaan seuraan, ja laiminlyövän perheensä ja velvollisuutensa.

Ei ole yhdentekevää, millaisilla viestimillä yhteisöjämme rakennamme. Puheen paikka kulttuurissa muuttuu kirjoitustaidon myötä siinä missä nettifoorumit ja monen käyttäjän virtuaalimaailmat tönivät tieltään ainakin viihdekirjallisuutta ja television ajanvietekäyttöä. Mutta sisältöjen ja muotojen välinen kulttuurinen kytkentä ei pelkisty yhtäsuuruusmerkkiin. Ihmisen ajattelun, toiminnan, elämysten ja ilmaisun kentässä merkitykset syntyvät kokonaisuuksista.

Olen joskus verrannut interaktiivista verkkomediaa katalysaattoriin: se on ainesosanen, joka ei itsessään vaikuta ratkaisevasti lopputuotteeseen, mutta sen läsnäolo saa monet prosessit tapahtumaan kiivaammassa tahdissa. Nyt syntyy vauhdilla ajattelu- ja toimintamalleja, joiden yleistyminen muilla tavoin olisi vienyt vuosikymmeniä. Sopii myös pohtia, olisiko nykyisiä mediaspektaakkeleja koskaan syntynyt ilman spektaakkelimediaa. Onneksi tarjolla on myös uusia mediakritiittisen toiminnan malleja - tietenkin netissä. Näinä päivinä pelaaminenkin on poliittista.

Frans Mäyrä
Kirjoittaja on hypermedian professori