Loputon aarrearkku

Se ei petä koskaan. Pikkujättiläisen 1 600 pienellä painettua sivua sisältävät lukemattoman määrän tietoa maan ja taivaan väliltä. Kun opuksen aukaisee, löytää aina jotain uutta: esimerkiksi aukeaman mittaisen listan maailman pahimmista haaksirikoista, 47 johdettua vieraskielistä sanaa, perehdytyksen salakirjoitusmenetelmiin tai luettelon Suomen parhaista perunalaaduista.

"Mikään ei voi olla mielenkiintoisempaa" ajattelin ahmiessani kirjaa ukkini luona jalat lämmintä tiiliuunia vasten.

Olin seitsemänvuotias poika, joka oli löytänyt aarrearkun. Se oli ihan toista kuin aapiset tai lastenkirjat. Lopulta ukki heltyi. Vanha mies on kirjoittanut lujalla käsialalla sisäkanteen "Annoin tämän kirjan Sepolle 7.3. -87. Sotkamossa, Ukki Nikke Korhonen." Hetki oli tärkeä.

Vastaavan vuonna 1955 painetun teoksen saisi antikvariaatista todennäköisesti muutamalla eurolla. Minulle tämä kappale on mittaamattoman arvokas. Kirjaan sisältyy valtava määrä hyviä muistoja, lämpöä ja lapsuuden viattomuutta. Pala sellaista, mitä ei enää ole.

Pikkujättiläinen opetti minut arvostamaan yleissivistystä ja jätti kyltymättömän tiedonjanon. Jos joskus olen isä, teos siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Siihen asti se säilyy paraatipaikalla kirjahyllyssäni.