Kun Suomen Hollywood kuoli

Vuonna 1959 elokuvatuottajat yrittivät houkutella katsojia Pekalla ja Pätkällä, iskelmäelokuvilla ja suomalais-neuvostoliittolaisella yhteistyöllä. Tuloksetta. Suomalainen elokuva oli jo pitkään elänyt taantumaa ja suuntasi vauhdilla kohti loppuaan.

Toisin oli vielä 1930- ja 1940-luvuilla. Puskafarssit, kansallisaiheiset elokuvat sekä kirjallisuuden ajankohtaisten ja klassikkoteosten filmatisoinnit vetivät yleisöä teattereihin sankoin joukoin. Suomalainen elokuvateollisuus eli kulta-aikaansa.

Ensimmäinen pahin kolahdus tuli toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomeen alettiin tuoda entistä enemmän ulkomaisia elokuvia. Nämä söivät yleisöä kotimaisilta tuotannoilta. Tästä huolimatta tuottajien usko tulevaisuuteen säilyi. Kaksi suurinta elokuvayhtiötä, Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus, saivat kilpailijakseen Fennada-Filmin 1950-luvun alussa. Suomalaisten ensi-iltojen määrä kasvoi. Sotilasfarsseilla, rillumarei-elokuvilla ja Tuntemattomalla sotilaalla (1955) kansa saatiin pysymään elokuvateattereissa.

Lopullinen alamäki alkoi kuitenkin vuoden 1956 yleislakosta. Lakkoa seuraavana vuonna alkanut television hidas, mutta varma voittokulku oli viimeinen niitti suomalaiselle elokuvateollisuudelle.

Vaikka Suomen Filmiteollisuuden tuottamat perinteiset farssit Pekka ja Pätkä mestarimaalareina, Yks´ tavallinen Lahtinen ja Vatsa sisään, rinta ulos olivat 1950-luvun viimeisen vuoden suosituimpia elokuvia, nekään eivät pystyneet pelastamaan elokuvateollisuutta tuholta.

Vuoden 1959 elokuvista Matti Kassilan Lasisydän ja Maunu Kurkvaaran Patarouva viitoittivat jo uutta tietä. Elokuvateollisuudesta oltiin matkalla kohti riippumattomia pientuotantoyhtiöitä. Suomalaiskansallinen agraarikulttuuri oli vaihtumassa eurooppalaiseen kaupunkikulttuuriin.

Elokuvateollisuus koitti myös uudistua. Suomi-Filmin vuoden 1959 ainoa elokuva Sampo haki apua suomalaisvenäläisestä yhteistyöstä. Huonosta taloudellisesta ja taiteellisesta menestyksestä huolimatta Kalevalaan pohjautuva spektaakkelielokuva antoi kuitenkin suuntaa tulevaisuudessa Suomessa tuotetuille kansainvälisille yhteistyöelokuville.

Kassilan Fennadalle ohjaama Punainen viiva etsi uutta visuaalista muotoa perinteisille romaanifilmatisoinneille. Suurten tuotantokustannustensa vuoksi elokuva jäi kuitenkin tappiolliseksi.

Suosittuihin ajankohtaisiin iskelmiin perustuvat musiikkielokuvat olivat suomalaisen elokuvateollisuuden yksi viimeisimmistä yrityksistä saada katsojia. Idean oli alunperin luonut riippumaton tuottaja Veikko Itkonen vuoden 1959 elokuvallaan Suuri sävelparaati. Suurten elokuvayhtiöiden elokuvat seurasivat perässä. Ensimmäinen näistä oli Fennada- Filmin Iskelmäketju samalta vuodelta.

Iskelmäelokuvat ja 1960-luvun alun suositut Komisario Palmu -filmatisoinnitkaan eivät pystyneet elvyttämään suomalaista elokuvateollisuutta. 1960-luvun ensimmäisen puoliskon aikana suomalaisen elokuvan kulta-aika näivettyi pois. Suomalaisen elokuvan uusi aalto toi mukanaan uudet tekijät ja täysin uuden tuotantotavan. Suomen Hollywood oli kuollut.

Henri Waltter Rehnström, teksti