Idiootit eduskuntaan

Näin viime yönä unta, jossa olin Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja. Olin juuri ostanut Suomen. Se oli maksanut viisitoista kahvipakettia.

Minulla oli viisisataa ihanaa sihteeriä. He olivat nuoria, hyvin auliin ja palveluhenkisenoloisia naisia. Markku Uusipaavalniemen näköinen mies toimi henkivartijanani.

Unessa seisoin suuren kentän reunalla. Kentällä oli Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ryhmittäytyneenä. Uusiksen näköinen mies huusi joukoille asento lepoa.

"Olen juuri säätänyt lain, joka määrää kaikki suomalaiset demarit perustamaan yrityksen", julistin. "Kaikkien on työllistettävä viisi nirppanokkaista kotirouvaa."

Joukko marssi pois ja tilalle klenkkasi satatuhatta maanviljelijäperhettä. Miehillä oli talikot vielä uhmaavasti tanassa. Naiset itkivät ja lapset lauloivat hiljaa "ihhahhaa ihhahhaa hepo hirnahtaa". Ihmiset hiljenivät nähdessään minut ja Uusiksen.

"Olen juuri säätänyt lain, joka määrää kaikki maamme traktorit sulatettaviksi", julistin.

"Niistä tehdään imureita, joilla naiset imuroivat Suomen puhtaaksi. Täällä on pölyistä. Lapset keräävät kävyt, sienet ja marjat metsästä. Miehet, jättäkää talikkonne siihen ja menkää puhaltamaan linnani pystyyn."

Porukan poistuttua paikalle tuli valtava mustiin pukuihin pukeutuneiden kravattimiesten armeija. Kaikki syöksyivät talikoiden kimppuun ja lävistivät toistensa kaulat.

Tässä vaiheessa heräsin, ja silmäni osuivat ensimmäisenä idioottipuolueen ohjelman kohtaan "KAKSI: Työttömät töihin niinku olis jo!"

Heureka! Unessanihan oli ratkaisu Suomen työllisyystilanteeseen! Puin päälleni ja lähdin kadulle kampanjoimaan. Päätin asettua työvoimatoimiston oven eteen, sillä siellähän niitä työttömiä liikkuu.

Toimiston ovesta luikkasi ulos keski-ikäinen, pyylevähkö herra.

"Päivää", sanoin. "Sopiiko häiritä hetkisen? Löytyikös sieltä töitä?"

"No ei tällä kertaa."

Mies yritti livahtaa, mutta siirryin hänen eteensä.

"Ketä aiotte äänestää seuraavissa eduskuntavaaleissa?" kysyin.

"Perkelettäkös se sulle kuuluu?!"

"Äänestä kuule meitä, kaikille varma työpaikka", maanittelin.

"Jaa?" Mies selvästi jo kiinnostui. "Minkälaista työtä ajattelitte?"

"No, ihan sellaista marjojen ja käpyjen keräilyä..."

"Minä olen koneistaja", mies totesi.

Huomasin nyt, että mies oli minua kaksikymmentä senttiä pidempi.

"...niin, siis lapsille," jatkoin.

Tuli jotenkin tukala olo, kun se mies niin tuijotti. Jatkoin silti:

"Ja aikuiset lakaisemaan katuja."

Tässä vaiheessa heräsin, ja huomasin olevani sairaalassa. Jäin pohdiskelemaan ihmisen arvoa.

Juhani Savo