Klassikkoni: Andrei Tarkovski: Stalker

En ole uskaltanut kajota Andrei Tarkovskin Stalkeriin sen jälkeen, kun katsoin sen 19-vuotiaana. Se tuntui silloin lähes täydelliseltä elokuvalta. Näytin sen Oriveden Opistolla roolipeliporukalle ja olin itse niin hypnotisoituneessa tilassa, etten osannut kuvitella, että joku voisi hyvinkin pitää sitä tylsänä.

Näin elokuvasta ennakkoon pätkän, kun ystäväni laittoi sen pyörimään taustalle vieraillessani hänen luonaan. Olin juuri lukenut Tarkovskista ja alkanut kiinnostua hänen elokuvistaan. Näin kohtauksen, jossa miehet vain istuvat hiljaa. Kamera alkaa zoomata kauemmas, ja sisään alkaa sataa. Yksinkertainen kohtaus teki minuun suuren vaikutuksen: näinkin voi tehdä!

Tarkovskin töissä viehättää erityisesti se, miten kaikki kuvat tuntuvat elävän ja hengittävän. Nyt, kun vuosien jälkeen viimein uskalsin palata takaisin Stalkerin äärelle, voin sanoa, ettei elokuvan visuaalisuus ole menettänyt lumovoimaansa. Romuestetiikka ja luonnon, erityisesti veden, meditatiivinen kuvaus viehättävät yhä.

Lisäksi Stalkerissa teki vaikutuksen se, että se oli silloin niin erilaista kuin mikään, mihin olin elokuvassa tottunut. Siinä oltiin siekailematta isojen teemojen, kuten uskon, taiteen ja tahdon, äärellä. Olin kyllästynyt amerikkalaisten elokuvien orjallisen aristoteeliseen hapatukseen, jossa suorastaan behavioristisella tavalla laukaistaan jännitteitä ja ohjaillaan mielikuvitusta. Stalker täytti niitä häivähdyksenomaisia kuvitelmia, joita minulla oli vapaammasta ja ei-niin-viihteellisestä ilmaisusta.

Stalkerin hitaus oli suorastaan helpotus. Tarkovskilla juonen toiminta on korvattu merkitysten toimintana: henkilöhahmot, puhe ja kuvat luovat kudoksen, joka avautuu lukemattomiin suuntiin.

Nyt, kun mieli on jo tottunut kaikenlaisiin mahdollisiin elokuviin, ei Stalker tuntunut enää aivan niin ylimaalliselta. Upea elokuva se on silti.

Mikko Nenonen

Andrei tarkovski: Stalker. Neuvostoliitto 1979.