Lääkärileikkejä

Kello on maanantaina hieman yli 9.15, kun kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijat valuvat biolääketieteen laitoksen kahvilasta luentosaliin.

Kliinisen kemian professorin Terho Lehtimäen luento alkaa kuten kaikki luennot kaikkialla alkavat:

"Kuuluuko?" professori toistelee etsiessään nappimikrofonille sopivaa paikkaa.

Sopiva äänentaso löytyy, ja luento aiheesta "Tavallisimmat laboratoriotutkimukset ja niiden kliininen käyttö" alkaa, vaikka iso osa kuulijakunnasta on vielä keskittynyt omiin asioihinsa.

Takanani istuvat nuoret naiset eivät hiljene koko luennon aikana, mutta nojautumalla taaksepäin salakuuntelemaan saan selville, että ainakin he puhuvat aiheesta: puheessa vilisee vieraita sivistyssanoja.

"Anamneesi ja status on kaiken pohja", professori Lehtimäkikin toteaa luokan edessä, ja näin maallikko on jo tippunut kärryiltä.

Tauolla Antti Mikkola, oppaani lääketieteen opiskelijoiden maailmaan, kuitenkin vakuuttaa, että tämä "oli vielä aika beisikkiä".

Mikkola kurssitovereineen on pian kuusivuotisen peruskoulutuksensa puolivälissä. Ensimmäisten kahden vuoden aikana he opiskelivat sitä, miten terve ihminen toimii: anatomiaa, fysiologiaa, biologiaa ja kemiaa. Kolmannen vuoden aikana painopiste on alkanut siirtyä sairaan ihmisen elimistöön: mitä tapahtuu, kun jokin menee pieleen ja mitä sitten tehdään.

Professori Lehtimäen kurssilla käydään läpi erilaisia potilastapauksia, "keissejä", ja pohditaan, mitä minkäkinlaisilla laboratoriokokeilla voidaan saada selville.

Ja mitä mikäkin koe maksaa.

Käydessään läpi eri kokeita Lehtimäki kommentoi usein myös niiden kustannuksia. "Näitä voi määrätä paljon, eivät maksa paljon". "Tämä maksaa 5,9 senttiä päivässä. Karkkia syöt kymmenen kertaa enemmän."

Mikkola kertoo, että tähän mennessä rahasta ei ole paljon puhuttu. Meneillään olevan jakson yhtenä oppimistavoitteena on kuitenkin terveystaloustiede, jossa myös hoitokustannukset otetaan huomioon.

"Perusperiaate on, että kaikki hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista ajattelematta rahaa, mutta kyllä työelämä tulee ottamaan myös rahan huomioon", Mikkola kertoo.

"Kaikille ei voi tehdä kokovartalon magneettikuvaa, vaikka haluaisikin sulkea pois kaikki mahdolliset vaivat. Se ei vaan ole taloudellisesti mahdollista."

Työelämä alkaa useimmilla viimeistään neljännen opiskeluvuoden jälkeen, jolloin kandit saavat alkaa tehdä viransijaisuuksia.

Luento jatkuu keissien parissa. Yksi taululle heijastettu potilas on parikymppinen opiskelijamies, jonka oireita ovat väsymys ja tihentynyt virtsaamistarve.

"Krapula!" kuiskaa myöhässä saliin tullut Heidi Lehtimäki Mikkolalle, joka toteaa hiljaa "diabetes", todennäköisesti enemmän minulle kuin Lehtimäelle.

Seuraavana keissinä on vanha mies, jonka silmänvalkuaiset ovat kellastuneet maksavaurion takia. Mikkola ottaa esiin keltaisen tussin ja värjää silmät monisteestaan.

Tauon takia luento jatkuu vielä yhdentoista jälkeenkin, mutta opiskelijat alkavat olla levottomia. Mikkolallakin on sovittu yhdeksitoista tutor-tapaaminen, joka tuntuu menevän tärkeysjärjestyksessä luennon ohi.

"Loppuu ihan just", professori yrittää, mutta suurin osa kuulijoista kävelee jo kohti ovea.

Cursus Liimataiseksi nimetyllä kolmannella vuosikurssilla aloitti vuonna 2003 yhteensä 107 lääketieteen opiskelijaa. Toisen vuoden jälkeen opiskelijoista tuli lääketieteen kandidaatteja, joka lääketieteellisessä on vain arvonimi, ei tutkinto.

Suurin osa 2003 aloittaneista on yhä mukana, sillä hyvin harva jättää lääkiksen kokonaan kesken.

Muutama on voinut siirtyä väli- tai vaihtovuoden takia vuosikurssia alemmaksi, mutta vastaavasti ylemmältä vuosikurssilla on voinut tulla joku tilalle. Opiskelu lääketieteellisessä on niin tiivistä ja valmiiksi aikataulutettua, että opiskelijoita suositellaan olemaan vaihdossa mieluummin lukuvuosi kuin lukukausi.

Kaikki tämä vahvistaa stereotypiaa siitä, että lääkisläisten elämään ei mahdu muuta kuin opiskelua.

"Ei meillä nyt koulua ajallisesti ihan kamalasti ole...tai onhan meillä, mutta se vaatii vain priorisointia", Mikkola pohtii.

"Kyllä mä ehdin hyvin käymään töissä ja vähän harrastamaankin, käyn kaksi kertaa viikossa tanssitunneilla ja joskus voimajoogassa. Ei tälle tarvitse koko elämäänsä uhrata."

Mikkolaa ei tosin ehkä pitäisi käyttää esimerkkitapauksena muutenkaan. Hän toimii opiskelujensa ohessa ainejärjestönsä Tampereen lääketieteen kandidaattiseuran, TLK:n, varapuheenjohtajana, opettaa kemiaa TLK:n valmennuskurssilla, laulaa TLK:n kuorossa ja näyttelee toista pääosaa TLK:n näytelmäkerhon Pseudon uudessa näytelmässä Saturday Night Beaver. Käyttörahaa hän tienaa viikonloppuisin Prisman kassalla.

Maitotilalla Urjalassa kasvanut poika suunnitteli ala-asteella ensin ryhtyvänsä maantiedon opettajaksi ja sitten ammattipianistiksi. Hän ehti soittaa 12 vuotta klassista pianoa ennen kuin lukiossa piti tehdä valinta, hakeako Sibelius-akatemiaan, Taideteolliseen korkeakouluun vai lääketieteelliseen.

"Mietin, että helpoin niistä olisi päästä lääketieteelliseen ja saada sitä kautta kunnon palkkaa ja kunnon ammatti", Mikkola hymyilee.

Lääketieteelliseen hän pääsikin ensimmäisellä yrittämällä, ilman valmennuskursseja.

Mikkola myöhästyy tutor-istunnostaan vartin, sillä tapaaminen on kliinisen lääketieteen laitoksella puolen kilometrin päässä "biolta". Tutor-tapaamiset ovat tärkeä osa lääketieteen opintoja, ja niitä on yleensä kaksi kertaa viikossa.

Tänään anestesiologian apulaisopettajan Anna-Maija Antmanin vetämän tapaamisen teemana on "Diagnostiikan merkitys hoidollisen päätöksenteon kannalta". Kymmenen opiskelijan ryhmä saa vähän kerrallaan lisää tietoa kohteena olevasta keissistä, jonka oireiden perusteella pitäisi pystyä päättelemään jotain myös niiden aiheuttajasta.

Potilas on nuori mies, ja oireita ovat epileptiset kohtaukset.

Keskustelua käydään siitä, pitäisikö yrittää vielä vaihtaa lääkitystä vai turvautua heti riskialttiiseen aivokirurgiaan, sillä kohtaukset häiritsevät nuoren miehen elämää merkittävästi. Yhteen oikeaan ratkaisuun ei päästä, mutta tärkeintä onkin keskustelu ja vaihtoehtojen punnitseminen.

Tunnin mittaisen tutor-istunnon jälkeen pääsemme lounaalle kliinisen lääketieteen laitoksen Juvenekseen. Keskussairaalan henkilöstöravintola on remontissa, joten myös lääkärit ja hoitajat käyvät syömässä täällä. Jonot ovat pitkiä ja tila ahdas, sillä se on alun perin tarkoitettu vain kahvilaksi.

Harva kuitenkaan viipyy ruokapöydässä varttia pidempään, joten vapaita paikkoja ei tarvitse odottaa kovin kauan.

Kun saamme lautasemme tyhjiksi, voin kysyä siitä, mitä jokaiselta lääkäriksi opiskelevalta ennemmin tai myöhemmin kysytään: eikö veren ja suolenpätkien näkeminen yhtään hirvitä?

Mikkola kertoo esimerkin ensimmäisestä dissektiostaan, tai kuten sanakirja sanoo, ruumiin leikkelystä. Leikeltävä vainaja oli vanha ja tukeva nainen ja tehtävänä leikellä tämän pakaralihasta.

"Päällä oli rasvakudosta aika lailla, ja rasva on sellaista puuroa, vaaleankeltaista mönjää, ja vähän aikaa saatiin kaivella ennen kuin löytyi lihaksia", Mikkola muistelee.

"Sen jälkeen kun piti mennä syömään, niin turhan samannäköistä kanakastike oli. Mutta tuli se syötyä."

Rasvan määrä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi yllätykseksi, sillä lihaskerroksia leikellessään Mikkolan työpari erehtyi painamaan veistään vähän liian syvälle, ja sitten se olikin jo vainajan peräsuolessa.

Lounaskeskustelu saa sopivaa jatkoa, kun kahdelta lukujärjestyksessä on käytännön opetusta. Tutor-tapaamisesta tuttu porukka kokoontuu kliinisten taitojen laboratorioon ompelemaan tikkejä sian sorkkiin.

"Se ei ollut yhtään niin helppoa kuin se vaahtomuovi, mihin aiemmin on ommeltu", Mikkola toteaa harjoituksen päätyttyä.

Mikkolan koulupäivä on nyt ohi, mutta menemme käymään vielä Varastokadulla TLK:n Klubilla, jossa valmennuskurssilaiset ovat parhaillaan päättämässä työpäiväänsä.

Lääkiksen opiskelijat opettavat siellä lääkäriksi haluaville kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Kurssi kestää seitsemän viikkoa ja sisältää noin sata tuntia opetusta. Oppi maksaa 890 euroa, mikä tuntuu ainakin kurssilaisten mielestä olevan halpaa.

Ainakin 21-vuotiaan Johanna Hulkkosen mielestä se on myös hyödyllistä; hän on kurssilla toista kertaa. Hulkkonen opiskelee Tampereella sairaanhoitajaksi, mutta se ei tunnu omalta alalta. Lääkärin ammatti sen sijaan on tuntunut selvältä valinnalta viimeistään yläasteelta lähtien.

"Ehkä se on se ihmisten auttaminen, mutta myös ihmiselimistö kiinnostaa, se on niin monimutkainen järjestelmä", Hulkkonen pohtii lääketieteen viehätystä.

Ajatusta vainajien leikkelystä hän tunnustaa hieman vierastavansa, mutta ei elävien - "se on kiinnostavaa".

Nyt lääketehdas Santenin entiset saunatilat on valjastettu sivistyksen käyttöön, mutta aina välillä lääkisläiset vaihtavat kunnolla vapaalle, ja silloin sivistys voi unohtua. Joitakin vuosia sitten lääkiksen juhlat äityivät niin hurjiksi, että seurauksena oli yhä voimassa oleva häätöuhka.

Uhka on otettu tosissaan, mutta kuollutta meno ei ole vieläkään. Mikkolakin myöntää juosseensa saunalta Tampere-talolle ilkosen alasti viime syksyn fuksikasteessa, koska se omana fuksivuonna oli jäänyt tekemättä.

Klubilla Mikkola tunnustaa lankeavansa toisinaan myös tupakoimaan, vaikka se on "pahasta ja epäterveellistä ja altistaa ihan kaikelle mahdolliselle".

"Mutta kun ollaan ilta juotu pirtuboolia ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän humalassa, ja joku kysyy lähdenkö tupakalle, kun sisällä on niin kuuma, niin totta kai mä lähden. Ja sitten aamulla ärsyttää."

Klubille lääkisläiset kokoontuvat myös silloin, kun Teho-osastosta alkavat uudet jaksot.

"Mä olen sitä mieltä, että suurin osa lääkisläisistä fanittaa Teho-osastoa. Se on se ainoa aito oikea, kaikki Chicagon lääkärit ja muut on bullshittiä", Mikkola naurahtaa.

Päiväryhmän poistuttua Klubille alkaa valua iltakurssilaisia. Kurssilaisista noin kolmasosa on miehiä, jotka asettuvat istumaan hiljaa tilan perälle. Naiset valtaavat etupenkit.

Jätämme heidät rauhaan ja vetäydymme päättämään päivän Mikkolan kotiin Sorsapuiston laidalle.

Hulppean vuokra-asunnon asukkaan - omistaja on ulkomailla asuva lääkäri - ammattia ei ole vaikea arvata. Seinällä ovat isot julisteet ihmisen luustosta ja lihaksistosta ja kirjahylly täynnä alan kirjallisuutta.

Ammatinvalinta näkyy Mikkolan arjessa välillä enemmän kuin hän haluaisikaan. Hän haluaa säilyttää elämässään myös sen puolen, johon lääkäriys ei kuulu.

Monet ystävät ja sukulaiset pitävät häntä kuitenkin jo valmiina lääkärinä, jolta voi kysellä hemoglobiini-arvoista ja oman lääkärin antamista määräyksistä.

Toisaalta lääkäriys on jo osa hänen identiteettiään, tahtoi hän sitä tai ei. Tiedon lisäksi lääketieteen opiskelijat omaksuvat opintojen edetessä myös yhä enemmän tietynlaista olemusta ja auktoriteettia, joka lääkärin ammattiin kuuluu.

"Kun aloitimme opiskelumme, meille sanottiin, että teillä kestää kaksi kolme vuotta huomata, että olette osa mielikuvitusleikkiä. Te olette pieniä lääkärinalkuja ja teidän ympärillänne pörrää isompia lääkärinalkuja ja valmiita lääkäreitä, ja te seuraatte niitä ja otatte hirveästi mallia", Mikkola muistelee.

"Sä elät tätä elämää päivästä toiseen, olet jo niin sisällä, ettet huomaa, millä lailla olet muuttunut vuosien varrella."