Punnat pöytään

Mitä sinä tekisit 50 000 eurolla? Ostaisit huippuauton? Maksaisit omakotitalon käsirahan? Lähtisit maailmanympärimatkalle?

Englantilaisen opiskelijan ei tarvitse miettiä, sillä hän laittaa rahat kandidaatin tutkintoon. Tänä vuonna kolminkertaistuneet lukukausimaksut kerryttävät opiskelijoille järjettömiä velkasummia. Paineet menestyä kasvavat velkataakan mukana.

"Maksan vuodesta yliopistossa 9 000 puntaa", 18-vuotias politiikan opiskelija Chloe Doheny toteaa ja puistelee päätään. Doheny istuu englantilaisen yliopiston kampuskahvilassa ja näyttää väsyneeltä. Nuorella naisella on edessään viisi tenttiä, joista jokaisesta pitäisi saada kiitettävä arvosana. Essexistä kotoisin oleva Doheny opiskelee ensimmäistä vuottaan LoughboroughÂ’n yliopistossa keski-Englannissa.

Doheny on niiden ensimmäisten epäonnekkaiden joukossa, jotka joutuvat maksamaan korotettua lukukausimaksua. Englannin hallitus päätti viime vuonna kolminkertaistaa yliopistotutkinnon hinnan. Doheny on päätöksestä edelleen vihainen.

"Tunnen, että minut on petetty. Ennen vaaleja poliitikot lupasivat helpottaa opiskelijan rahallista taakkaa, mutta heti hallituspaikan ratkettua he käänsivät takkinsa."

Asumiskulut mukaan laskettuna yliopisto-opiskelu kustantaa yhteensä noin 15 000 puntaa eli 17 500 euroa vuodessa. Rahaa menee myös ruokaan, sillä Doheny asuu asuntolassa, jonka vuokraan ei kuulu aterioita.

"Rakas hallituksemme toki myöntää meille mielellään lainaa opiskelua varten", Doheny sanoo ja naurahtaa hermostuneesti.

"Lainaa, jonka joudumme maksamaan takaisin heti, kun alamme saada kohtuullista palkkaa."

Dohenyn mielestä lukukausimaksut sinällään ovat hyvä asia. Opiskelijat ottavat opintonsa vakavasti ja tähtäävät huipputuloksiin. Opinnot eivät veny, ja järjestelmä tuottaa tasaiseen tahtiin uutta työvoimaa. Doheny ei kuitenkaan voi käsittää sitä, miksi maksut kolminkertaistettiin.

"Mielestäni entinen lukukausimaksujärjestelmä oli suhteellisen toimiva. Nyt opiskelija valmistuu sellaisen velkasumman kanssa, jota hän maksaa takaisin koko elämänsä. Siinä ei ole mitään järkeä."

Doheny nappaa kasan kirjoja syliinsä, ja lähtee takaisin yliopiston kirjastoon.

"Eihän näin kallista koulutusta sovi heittää hukkaan", hän sanoo ja katoaa kirjahyllyjen väliin.

Sisällä kirjastossa uupunut nuorimies nojaa käteensä ja tuijottaa papereitaan. George Lole, 21, on saapunut kirjastolle opiskelemaan yhdeksältä aamulla, ja hän poistuu kotiinsa nukkumaan illalla kymmenen jälkeen. Sama tahti on jatkunut joka päivä kolmen viikon ajan.

"Minun pitää saada näistä tenteistä huippuarvosanat, jotta minulla on mahdollisuudet löytää valmistuttuani töitä", Lole sanoo ja raapii hermostuneesti päätään.

Lole opiskelee kolmatta ja viimeistä vuottaan rakennustekniikkaa. Keväällä hänen täytyisi joko löytää töitä tai hakea maisterintutkintoon. Tilanne näyttää huonolta.

"Ensimmäinen vuosi meni opintojeni suhteen täysin pieleen, ja tällä hetkellä arvosanani eivät riitä maisterintutkintoon", Lole sanoo.

Englantilaiset työnantajat ovat erittäin kiinnostuneita hakijoidensa koulumenestyksestä. Lole tuntee jo valmiiksi epätoivoa työnhaun suhteen.

"Töitä on tarjolla vähän, joten kilpailu on kovaa. Täytyy vain toivoa parasta."

Lole aloitti opiskelunsa ennen lukukausimaksujen korottamista, joten hän maksaa vuodesta yliopistossa ainoastaan 3 000 puntaa. Pienempikin maksu tuntuu miehestä melkoiselta taakalta.

"Minulla on hirveät paineet löytää töitä, jotta voin alkaa maksamaan velkojani takaisin. Voin vain kuvitella, millaista stressiä 9 000 punnan lukukausimaksu aiheuttaa", Lole toteaa.

Lole jatkaa laskimensa raivokasta naputusta. Arvosanojen on oltava huippuluokkaa, sillä muutoin sekä työpaikka että maisterintutkinto saattavat jäädä haaveiksi.

Tenttikaudella LoughboroughÂ’n keskusta on hiljainen. Normaalisti opiskelijoita täynnä oleva Varsity-niminen baari on lähes tyhjillään yhdeksältä illalla. Baaritiskin takana häärii Hannah Robinson.

"Enpä olisi valmistuessani uskonut, että työskentelen kolme vuotta myöhemmin baaritiskin takana."

24-vuotias Robinson valmistui LoughboroughÂ’n yliopistosta vuonna 2009 pääaineinaan englanti ja urheilutiede. Tutkinnon jälkeen nuori nainen lähti toiveikkaana takaisin kotikaupunkiinsa Lontooseen töiden perässä.

"Työskentelin muun muasssa baarimikkona, myyntiassistenttina ja vakuutusmyyjänä. Ainoat oman alani työt olivat lyhyitä harjoitteluita, joista ei maksettu palkkaa", Robinson kertoo.

Robinsonilla on yhteensä 27 000 puntaa velkaa kandidaatin tutkinnosta. Palkattomat harjoittelut kerryttivät velkasummaa 5 000 punnalla. Robinson ei ole mielestään saanut rahalle minkäänlaista vastinetta.

"Sain ensimmäisen oman alani työn vasta viime huhtikuussa, mutta palkka on huono ja sopimus määräaikainen. En ole varma, jatkuvatko työni maaliskuun jälkeen."

Jos työt loppuvat, Robinson joutuu muuttamaan takaisin vanhempiensa luo. Rahatilanne on nytkin niin huono, että Robinsonin on pakko tehdä iltavuoroja baarissa maksaakseen vuokransa.

"Yliopistotutkinto ei ole minkään arvoinen. Ystäväni, jotka aloittivat työt heti koulun jälkeen, menestyvät paljon paremmin kuin minä. Kadun sitä, että menin yliopistoon."

Lukukausimaksujen nostaminen saa Robinsonin veren kiehumaan. Hänen mielestään korotusta ei ole perusteltu mitenkään.

"Kun itse aloitin yliopiston, lukukausimaksu nousi 1 200 punnasta 3 000 puntaan. Jo se tuntui naurettavalta. Nykyinen 9 000 puntaa on vitsi."

Robinson ei ymmärrä, mihin rahat käytetään. Opetuksen laatu ja määrä ovat hänen mielestään vain huonontuneet vuosien varrella.

"Minulla oli keskimäärin 12 tuntia opetusta viikossa, joista suurin osa oli pelkkiä massaluentoja. Henkilökohtaista tuutorointia ei ollut oikeastaan ollenkaan."

Robinsonia harmittaa eniten se, ettei yliopisto järjestänyt minkäänlaisia kontakteja mahdollisiin työnantajiin. Tärkeintä oli saada opiskelija aikataulussa ulos tutkintopaperit kourassa.

"Kun saat tutkintopaperit kouraan, jäät täysin yksin. Yliopistoa ei kiinnosta se, miten opiskelijat työllistyvät valmistuttuaan. Arvosanat ja valmistuneiden määrät ovat tärkeimpiä."

Robinson ei ole alkanut maksaa opintolainaansa takaisin, sillä hän tienaa vain 13 000 puntaa vuodessa. Lainaa täytyy lyhentää vasta, kun tulot ovat yli 15 000 puntaa. Omakin velka on ahdistava, mutta Robinsonia suorastaan kammoksuttaa ajatus siitä, kuinka suuri hänen velkansa olisi korotetulla lukukausimaksulla.

"Luulen, etteivät opiskelijat saa koskaan maksettua lainaansa takaisin. En usko, että selviän edes omastani."

Sulkemisaika lähestyy, ja Robinson alkaa siistiä paikkoja. Hän haluaa päästä mahdollisimman nopeasti kotiin, sillä aamulla on aikainen herätys töihin. Ennen lähtöään Robinson näyttää surulliselta.

"Olen tehnyt kovasti töitä urani eteen, enkä ole siltikään päässyt eteenpäin. Tulevaisuus pelottaa minua. Voisin pyyhkiä tutkintopaperillani tätä baaritiskiä."

Malla Murtomäki

Suomalainen lellipentu

Tää on kyllä niin perseestä. Miks opintotuki ei oo sidottu indeksiin? Meitä opiskelijoita kyllä sorretaan tässä maassa aina kun mahdollista. Ja ne Kelan laput on niin monimutkaisia. Mä en jaksa enää kituuttaa.

Edellä oleva teksti on poiminta keskusteluista, joita olen käynyt useaan otteeseen opiskelutovereideni kanssa. Keskustelu on virinnyt milloin missäkin, mutta sen sävy on aina ollut yhtä negatiivinen. Olemme haukkuneet suomalaisen korkeakoulujärjestelmän alimpaan helvettiin.

Olen viettänyt viisi kuukautta englantilaisessa yliopistossa vaihto-oppilaana. Ensimmäisellä viikolla ajauduin samankaltaiseen keskusteluun paikallisten opiskelijoiden kanssa. Jossain kohtaa haukkujen välissä tulin ilmeisesti maininneeksi, että suomalainen yliopisto on ilmainen. Keskustelu taukosi, ja englantilaiset tuijottivat minua epäuskoisina. Sopersin jotakin liian pienestä opintotuesta, ja sitten tajusin vaieta.

Englantilaiset opiskelijat eivät olleet uskoa korviaan. Ilmaista? Miten? Ja hallitus maksaa opiskelusta? Samalla, kun vastailin kysymyksiin, tunsin punan nousevan poskilleni. Minua hävetti.

Kotiin päästyäni aloin miettiä omaa opiskeluhistoriaani. Olen opiskellut kolmessa korkeakoulussa, enkä ole vielä valmistunut yhdestäkään. Kuusi vuotta korkeakoulutusta takana ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevaisuudesta.
Harhapolut osoittautuivat kuitenkin tarpeellisiksi, sillä niiden kautta löysin alan, josta oikeasti pidän. Englannissa harhailuni olisi tullut maksamaan minulle yli 60 000 euroa. Oikea ala olisi jäänyt löytämättä.

Suomalaiset opiskelijat ovat kuin pilalle hemmoteltuja lellipentuja. Olemme niin tottuneet saamaan kaiken ilmaiseksi, että emme tajua onnekkuuttamme. Seuraavan kerran, kun kuulen suomalaisen opiskelijan valittavan rahasta, nauran hänelle päin naamaa.

Voi toista, eikö ilmainen tikkari maistu?

Malla Murtomäki