Ei lainkaan hukassa

Yksi viime vuosien kutkuttavimmista sarjoista aloittaa tammikuussa Suomessa. Nelonen on kalastellut ohjelmistoonsa Emmy-palkintoja rohmunneen Lostin. Televisiosarjan suosio rapakon takana tarkoittaa useimmiten menestystä myös meillä.

Syksyn HBO-menestyssarjat ovat olleet poikkeuksetta synkkää katseltavaa. Mullan allan neljäs tuotantokausi käynnistyi niin masentavasti, että jätin homman kesken jo alkumetreillä. Carnivàlen apokalyptinen tunnelma ei ole sekään saanut juhlatuulelle. Syksyn loskassa on muutenkin kestämistä, pitääkö ahdistusta sietää myös näköradiosta!

Lost ei ole masentava, päinvastoin. Siinä missä Mullan alla ja Carnivàle luottavat toivottomuuteen dramaturgisena tehokeinona, Lost turvaa optimismiin. Liikaa paljastamatta tarinaa voi sarjaa kuvata toivon ylistykseksi.

Sarjan lähtötilanne on seuraava: lento-onnettomuudesta selvinneet ihmiset huomaavat olevansa autiolla saarella. Yksinkertaista? Ei aivan. Sarja etenee yllättäviin suuntiin harvinaisen kiehtovasti.

---

Lost on puhdasoppinen genrehybridi. Se yhdistelee robinsoaanista selviytymistarinaa, henkilödraamaa, psykologista ja toiminnallista kauhufiktiota sekä muita keskenään yhtä ristiriitaisilta vaikuttavia lajityyppejä. Kombinoiminen on samalla sekä rohkea että turvallinen ratkaisu. Katsojasegmentti on laaja, mutta vaarana on, että draama leviää pitkin mäkiä. Lostille näin ei kuitenkaan käy; eri elementit tukevat toisiaan parhaansa mukaan.

Ensimmäisen tuotantokauden 25 jaksoon mahtuu niin monen tyylisiä ja tunnelmaltaan vaihtelevia episodeja, ettei paikallaan junnaamisen vaaraa ole. Myös rauhallisemmat jaksot perustelevat olemassaolonsa; pelkällä actinonilla hahmot eivät saa lihaa luiden ympärille, eikä miljöö ansaitsemaansa tilan tuntua. Näennäisesti merkityksettömillä puhdetöilläkin on tärkeä tehtävä.

---

Lost luottaa vastakkainasetteluihin ja silmänlumeeseen. Mikään ei välttämättä ole sitä mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää, eikä sarjan dekkarimaisuuden takia juonta kannata referoida. Saaren ja ihmisten salaisuudet paljastuvat piinaavan verkkaisesti. Sarjalla on palapelimäinen luonne: jokainen ratkaisu avaa ovia uusiin mysteereihin.

Lostin vahvuus on sen muototietoisuus. Sarjadraamat koostuvat kahdenlaisista tarinalinjoista. Lineaarinen päätarina jatkuu jaksosta toiseen, ja yhden jakson mittaiset sykliset tarinakokonaisuudet toimivat sen tukena. Usein sarjadraamoissa kehitellään onnistuneita episodeja, mutta sarjan päälinja jää huteraksi. Lost tasapainoilee onnistuneesti näiden kahden draamallisen linjan välillä.

Ainoastaan hölmö epärealistisuus syö Lostin uskottavuutta. Hahmogallerian ilmeisen laskelmoitu heterogeenisuus on myös silmiinpistävää. Vaikka joukkoon mahtuu niin vanhuksia, tanakoita yksilöitä kuin etnisiä vähemmistöjä, sankariaines koostuu länsimaisen kauneusihanteen valioluokasta.

Heikkouksistaan huolimatta Lost on hengästyttävän nautittava sarja, joka ottaa kaiken irti muodostaan. Ilman Lostin kaltaisia rohkeita satsauksia televisio näivettyisi ja jäisi muiden - muuntautumisherkempien - medioiden jalkoihin.

Ilkka Pernu