Koti-ikävä

Pieni kylä on ihmislapselle hyvä kasvupaikka. Paha maailma ei turmele, kun tiivis yhteisö pitää huolta. Minun kyläni oli Kellokoski, tuo Tuusulan kuntaan kuuluva ja Jokelan naapurissa sijaitseva taajama. Keskellä virtaa ruskea Keravanjoki ja Helsinki on lähellä.

Kellokoski on muuten ihan tavallinen kylä, paitsi että sen maisemaa hallitsee suuri mielisairaala. Lapsuudessani mielisairaaloita oli kaksikin, kunnes ne yhdistettiin.

Minun ja lähes kaikkien kavereideni vanhemmista vähintään toinen työskenteli Kellokosken sairaalassa - miksi he muuten olisivat kylässä asuneetkaan.

Kellokoskella oli toki turvallista, sillä vaikeimmat potilaat eivät saaneet kulkea vapaasti. Joskus joku karkasi, ja silloin helikopteri saattoi kiertää kylää valokeilan kanssa jopa koko yön. Monilla osastoilla vallitsi vapaa liikkumisoikeus esimerkiksi pari tuntia päivässä, eli potilaita näki jatkuvasti.

Kellokoski opetti suvaitsevuutta: ylimeikattu ja hurjasti pukeutunut nainen ei huutele ilkeyttään vaan on ainoastaan sairas, häntä jo hoidetaan. Kukaan ei ylipäätään hätkähtänyt oudosti käyttäytyviä, koska heihin oli totuttu, joten itsekin saattoi vapaasti toikkaroida kylänraitilla.

Nykyään käyn synnyinseudullani harvoin, koska vanhempani ovat eläköidyttyään lähteneet muualle, samoin ystävät opintojen perässä. Tuntuu hassulta muistaa yhä usean potilaan kasvot. Lähinnä tosin muistelen lämmöllä ruukin padon pelottavia kuohuja, hyviä kiipelypuita ja mahtavia metsämansikkapaikkoja. Tavallisia lapsuusmuistoja siis.

Sinikka Hermunen