Reisiluita ja pääkalloja

Kansainvälinen piratismi on rantautunut jo koti-Suomemme järvenrantamaisemiin. Helsingin Sanomat uutisoi isoilla kirjaimilla shokeeraavasti siitä, kuinka suomalaisanimaatio Niko: Lentäjän Poika leviää laittomasti netissä kulovalkean tavoin. Tämä onkin yllättävää, sillä kotimaiset elokuvat eivät kovin usein päädy kovin merkittävään nettilevitykseen — ei suinkaan suomalaisen kuuliaisuuden tai hyvän piratisminvalvonnan vuoksi, vaan koska ne eivät ylitä kiinnostuskynnystä edes kotimaisen yleisön keskuudessa. Siksipä Niko, kuten myös laatuunsa nähden naurettavan huonosti teattereissa väkeä vetänyt Sauna, löytävät yleisöään netistä — ne kun ovat suomalaisleffoja, joissa on kansainvälistä kulmaa, ne kiinnostavat yli maarajojen.

Nikon tuottaja Petteri Pasanen yllätti suomalaiselle elokuva-alan ammattilaiselle harvinaisen älykkäällä kommentilla.

"Elokuva-alan pitäisi tarjota parempi palvelu kuin torrentit tarjoavat."

Pasanen osuu ongelman ytimeen.

Piratismi on umpikuja, jonne elokuvabisnes on itsensä tyylikkäästi ajanut erilaisilla tekaistuilla pullonkauloilla, ja josta ne yrittävät selvitä nyt lihasvoimalla ulos. Kyse ei ole enää siitä, uskotaanko siihen, että piratismi voidaan kitkeä maailmasta lakisäädöksillä ja rajoituksilla, vaan isot mediayhtiöt pitkittävät taistelua ja lyövät kapuloita rattaisiin hyvin luonnollisista syistä. Kuka tahansa alaa sivusta muullakin kuin perssilmällään tarkkaillut tietää, että se todellinen kultamunia muniva hanhi tulevaisuudessa on leffajakelun oma Google tai iTunes — paikka, josta ihmiset leffansa katsovat, ja jokainen iso mediayhtiö taistelee kynsin ja hampain tuosta paikasta auringossa. Se, joka saa bisnesmalliinsa sidottua koko maailman elokuva- ja kenties musalevityksen ympärille palvelulla, joka toimii paremmin, nopeammin ja helpommin kuin kilpailevat vastineensa niin sanotulla "piratismin" saralla, voittaa skaban. Huraa.

Mutta taistelu ei ole helppo: vastassa on paitsi maailman muut jättimäiset viihdejakelukoneistot, joista jokaisella on kohteenaan tarkalleen sama markkinarako, mutta mikä pelottavampaa, vastassa on myös liuta ihmisiä, joille raha ei ole ensisijainen motiivi. Yllättäen 15-vuotiaasta äidin kellarissa warettavasta nörttipojusta on tullut toistasataa vuotta vanhojen mediajättien silmissä kullalla silattu, teräksinen ja voittamaton golem.

Ja sitä se onkin — toivoton taistelu. Jotta taistelu voidaan voittaa, pitää tämä juippi saada raottamaan kukkaronnyöriään — tai, mikä todennäköisempää, joku muu raottamaan kukkaronnyöriään tavoittaakseen hänet. Ja niin kauan kuin mediayhtiöt eivät keksi keinoa, millä tähän päästään, surkuhupaisat oikeudenkäynnit, jotka repivät levittäjiä ja yleisöä entistä etäämmälle toisistaan ja polttavat siltoja mennessään, jatkuvat, ja vahinko on korvaamatonta. Eikä suinkaan kuluttajalle, vaan mediayhtiöille.

Ratkaisu on kuitenkin näennäisesti yksinkertainen: rakennetaan palvelu, joka toimii mainosraha- ja kuukausimaksupohjaisesti, ja josta on saatavilla suurin osa maailmassa levityksessä olevista elokuvista laadukkaasti kotikoneisiin ja sitä kautta olkkarin töllöihin. Ruotsalaispalvelu Spotify on onnistunut tässä musiikkipuolella, mutta kuka nappaa saman kruunun leffalevityksessä?

Pohdinta jatkuu kirjoittajan blogissa,
zombieroom.net:ssä, eikä pääty ihan äkkiä.

Timo Vuorensola
Kirjoittaja on itseoppinut elokuvaohjaaja. Star Wreckin jälkeen hän painii Iron Sky -elokuvaprojektin parissa.