Tuutorin tuuri, vaihtarin vapaus

Reilu vuosi sitten eräänä hyisenä talviyönä kello yhdeltä tallustelin hiljaisen Tampereen läpi kohti rautatieasemaa. Siellä värjötteli valkoisessa toppatakissaan pelästynyt ja jäätynyt meksikolaistyttö.

Raukka oli matkustanut 20 tuntia valtameren yli. Vein tulijan kotiini, tarjosin ruokaa ja yösijan. Seuraavana päivänä hoidimme vaihto-oppilaan käytännön asioita, lainasin hänelle petivaatteita, astioita ja jopa korvaläpät talven tuiskuihin.

Parin päivän päästä noukin toisen tytön samalta paikalta, sitten vielä kolmannenkin.
Muutaman kuukauden päästä yhteisellä teatterireissulla nuo kolme hyökkäsivät kaulaani ja hihkuivat: "Me rakastetaan sua! Olet maailman paras tuutori!"

Sellaisiin hetkiin vapaaehtoistyö perustuu.

Olen yhä kv-tuutori, mutta suhteet tämän lukuvuoden suojatteihini ovat jääneet etäisiksi. En kuulu heidän maailmaansa.

Ymmärrän sen, enkä väkisin tuppaudu. Autan toki, jos tarvitaan. Tuutorin ja vaihtarin kuviot eriytyvät sangen helposti.

On normaalia, että vaihto-opiskelijat ystävystyvät ennen kaikkea keskenään. He jakavat asuinpaikat, luennot, retket ja ylipäätään elämäntilanteen.

Vähän aikaa sitten tapasin pitkästä aikaa yhden tämän vuoden tuutorlapsistani. Hän tarttui tuoppiinsa ja pyöritteli silmiään. Kotimaa on kaukana, ja vielä Suomen kevät kärvisteltävä ennen paluuta.

Poikaparka valitti lihoneensa puolessa vuodessa useita kiloja. On liikaa vapaa-aikaa eikä muuta tekemistä, kuin humaltua toisten erasmusten kanssa.

Hän myönsi, ettei kotona viettäisi aikaa samanlaisessa porukassa kuin täällä.

Maanantaisin ehkä Cafe Europaan parille, tiistaisin kannat kattoon Love Hotelissa, keskiviikkoisin pikkukohmelo, torstaisin sitten Be Popiin, perjantaisin suunnataan Sahaan ja vielä lauantaina vaikka Yo-talolle, kunhan jonnekin. Sunnuntaina lepuutetaan maksaa.

Sellaista se on monen erasmus-vaihtarin elo Tampereella. Niin eikös ryyppääminen kuulu suomalaiseen kulttuuriin? Tämä on siis integraatiota.

Englanninkieltä tultiin oppimaan, mutta taito jämähtää perustasolle eikä enää kehity. Samat naamat, juorut ja bileet viikosta toiseen.

Parhaimmillaan vaihtari viettää vuoden lähinnä maanmiestensä kanssa.

Ei solukopissakaan huvita lojua kuin nukkumassa. Kun yli kymmenen erimaalaista nuorta jakaa piskuisen keittiön, ei näky ole kovin miellyttävä.

Astiakasojen ja rikkinäisen leivänpaahtimen vieressä seisovat suuret maustepurkit on joku kuulemma näpistänyt yliopiston ravintolasta. Kukaan ei tunnusta.

Moni tuntee vaihtoaikana suurta riemua päästessään pakoon vanhempien valvovan silmän alta.

Meno on sen mukaista.

Olen omin silmin nähnyt katon putoavan palasina alas, kun bileissä innostuttiin tanssimaan - eli hyppimään.

Olisinko tuutorina voinut tehdä enemmän suojattieni hyväksi? Ehkä.

Joskus vaan kemiat kohtaavat ja ystävyys syntyy, toisinaan taas jäädään moikkailuasteelle. Vaihtareita, niin kuin ihmisiä yleensä, on joka lähtöön.

Silti uskon, että sekä erasmukset että tuutorit saavat korvaamattomia kokemuksia kulttuurien kohtaamisesta, erilaisuudesta ja sopeutumisesta.

Eläköön eurooppalaisuus!

Sinikka Hermunen
Kirjoittaja on ollut Erasmus-vaihdossa Espanjassa ja kahdesti tuutorina Tampereella.