Älähdys!

Luovan Suomen synnytystuskat ovat edelleen kohtalaisen ajankohtaisia. Viime aikoina erityisesti Pekka Himaseen on henkilöitynyt hankkeeseen liittyvä negatiivinen reaktio.

Viimeksi se saatiin tuta Voimala-ohjelmassa (23./25.4.2007), jossa kasvatustieteen karu kurko Kari Uusikylä ensin kaatoi koko hankkeen miinukset Himasen niskaan ja teki sen nojalla (asiaan kuulumatonta) sosiaalipolitiikkaa vanhusten ja nuorten puolesta. Himanen on liian positiivinen. Sen hän on oppinut mentoriltaan Esa Saariselta.

Uusikylä on taas aivan liian negatiivinen. Jos on tarkoitus tehdä korkeakoulupolitiikkaa - ei koulupolitiikkaa tai sosiaalipolitiikkaa - ei meitä kiinnosta kuunnella valitusta siitä, miten huonosti kasiluokkalaisilla tai kasikymppisillä asiat ovat. Emme ole enää tai vielä niitä.

Hankkeelle, joka yhdistäisi Helsingin kauppa-, taideteollisen ja teknisen korkeakoulun, on luvassa 200 miljoonaa yritysten rahaa ja 500 miljoonaa julkiselta puolelta. Olisi viisainta tehdä tälle hankkeelle ensiksi uusi päämaja.

On nimittäin mahdotonta, että HSE:n tai TaiK:in jo ahtaisiin, hajanaisiin tiloihin mahtuisivat kolmen koulun oppilaat. Otaniemeen kaikki voisivat periaatteessa mahtua lisärakentamisella, mutta taidepuoli ei lähtisi sinne ikinä, seutulipulla tai ilman, metrolla tai liftaten.

Hallintoihmiset tietävät hiljaa, etteivät he voi tehdä innovaatioiden hyväksi mitään konkreettista; he eivät osaa mennä nuorten ja dosenttien puolesta tekemään niitä. Mutta he voivat tehdä jotain.... hallinnollista. Joten he laskevat yhteen yksi plus yksi ja tulevat siihen tulokseen, että yhdistämällä kolme yliopistoa he tuovat hyvät tyypit yhteen keskenään ja nämä tekevät muut hyvät työt heidän puolestaan. Nicely thought! Badly realised?

Voin esittää esimerkin elämästä valaistakseni sitä, miksi hanke on hutaisu pimeään. Bändielämästä yleistän kokemukset innovaatioympäristöä koskevaksi.

Ajatelkaa, että teolliset designerit, uudet stefanlindforsit, ovat kuin muusikkoja ja riippuvaisia
T.I.L.A:sta: taidoista, ideoista, laitteista ja ajasta. Musiikkielämän vapaissa tutustumiskuvioissa törmää neljänlaisiin tyyppeihin: alfaan, betaan, gammaan ja deltaan ennen kuin tapaa voittajat.

Ongelmatyyppi alfa on se, jolla ei ole todellisia lahjoja. Musiikissa tämä tarkoittaa sitä, ettei se osaa oikeasti soittaa instrumenttiaan tai edes laulaa hyvin.

Tyyppi beta on se, jolla ei ole tarvittavia laitteita. Vaikka hän sanoo soittavansa bassoa, hänellä on vain yksi kieletön basso eikä marsua ollenkaan, efekteistä puhumattakaan. Hänellä on tuskin rahaa hankkia uutta kalustoa paitsi huumeita myymällä. Onks tietoo?

Kiusatyyppi gamma on se, joka alkaa heti jauhaa linjaerimielisyyksistä. Hän haluaa tehdä yhtä juttua, ei hyväksy muuta, tai sitten hänellä ei ole linjaa ollenkaan mutta hän periaatteesta vastustaa kaikkia linjoja.

Tyyppi delta on se, jolla ei ole aikaa harjoituksiin eikä mihinkään muuhunkaan. Hän pystyy treenaamaan 2h/vko, kun kehittymiseen tarvittaisiin 2h/pv ja viikonloput päälle ynnä sekalaista säheltämistä studiossa ja keikoilla.

Se, että kourallinen kunnianhimoisia wanna-beitä heitetään keskenään yhteen, ei riitä. Isänmaan toivomien "hyvien tyyppien" ongelmat ovat täten siinä, että he eivät ole oikeasti hyviä tyyppejä tai siinä, että heidän kanssaan ei voi tehdä hyväksyttävää yhteistyötä.

Syynä on ilmeisesti vain ihmisen pieni sielu ja mieli. Jos edellisten esteiden, joille hallintoihmiset eivät mahda mitään, sanotaan jalomielisesti muodostavan 80 prosenttia (4/5) innovaation, rockhitin tms. tiellä olevista inhibitioista, rehtorien tekemä konglomeraatti-aparaatti tasoittaisi tietä 20 prosentilla.

Silloin voitaisiin sanoa, että suurten tulevaisuuden innovaatioiden grogilasissa olisi jo tonic ja sitruuna valmiina mutta 4 cl viskiä puuttuisi. Lieneekö se sitten tälläkin hetkellä rehtorien lasissa tai nupissa.

Esitän lopuksi, että huippu-yliopistoa kannattaisi kokeilla (kaikkea kannattaa kokeilla kerran), mutta mieluummin huippu-yksikkönä 7 miljoonan euron budjetilla, prosentilla alkuperäisestä suunnitelmasta. Otaniemeen voitaisiin viedä pelkästään teollinen muotoilu TaiKista että Business Technology HSE:stä ja katsoa, miksaavatko niiden ainekset keskenään toivotulla tavalla.

Jos näin käy, sitten voitaisiin juoda lisää ja päätyä kenties humalaan ja siitä jatkoille jonkun kotiin... missä voisi tapahtua vaikka mitä fuusioita nahkasohvalla. Mutta olenko jo liian pitkällä tässä hankenissa? Pitäisikö meidän kaikkien mennä pitkälle tuopille kuten Arne Ankka?

Mikko Riihimäki
käännöstieteilijä
Tampere