Laatikon pohjalla

Talousahdingossa yhä useampi suomalainen joutuu tinkimään jopa peruselintarvikkeista. Samaan aikaan kuitenkin heitetään valtava määrä ruokaa kaupoista suoraan jätteeksi. Viimeisen myyntipäivän ohittaneet, mutta täysin syömäkelpoiset tuotteet päätyvät roskien joukkoon, eikä edes kaupan oma henkilökunta saa hyödyntää niitä. Opintotuella kitkuttavalle opiskelijalle tämä kauppojen takapihalle katettu ruokatarjotin on varsin houkutteleva, mutta monessa suhteessa myös arveluttava helpotus arjen ruokaongelmiin.

"Talvi on hyvää aikaa dyykata, koska ruoka säilyy hyvin kylmässä. Kesällä ruoka pilaantuu nopeammin", toteaa oppaaksi dyykkauskierrokselle lähtenyt Petri.

Hän on lupautunut kertomaan dyykkauskulttuurista ja viemään muutamalle tietämälleen paikalle. Omalla nimellään Petri ei kuitenkaan halua esiintyä, sillä aktiivisimmat dyykkauspäivät ovat jo ohi. Hän aloitti dyykkaamisen kymmenisen vuotta takaperin Helsingissä ja jatkoi sitä muutettuaan Tampereelle opiskelemaan.

"Minulle dyykkaaminen oli ennen kaikkea ekologinen valinta, mutta opiskelijalle oli siitä myös huomattavaa taloudellista hyötyä. Touhu loppui, kun valmistuttuani pääsin palkkatöihin ja samaan aikaan vakiopaikkani laitettiin lukkojen taakse", Petri kertoo.

Dyykkaaminen on eettistä ja ekologista, sillä saadaan vähennettyä ruokahävikkiä. Moni vannoutunut vegaanikin voi syödä dyykattua lihaa tai muita eläinperäisiä tuotteita. Lisäksi dyykkaaminen istuu hyvin suomalaiseen säästäväiseen kansanluonteeseen.

"Ihan perusjampat hakevat roskalavoilta hyvää tavaraa. Ruoan dyykkaamisessa on kyse samasta asiasta, mutta ruoka on vain monelle herkkä paikka ja hygieniakysymykset korostuvat."

Dyykkaamiseen liittyy myös pieni jännitys ja kielletyn hedelmän tunne. Se ei ole yleisesti hyväksyttyä. Piirit ovat varsin pienet ja salaisuuksia varjellaan tarkasti. Petri yritti hankkia oppaaksi edelleen aktiivisesti dyykkaavia kavereitaan, mutta kukaan ei halunnut osallistua. Saimme vinkin hyvästä dyykkauspaikasta vain sillä ehdolla, että sitä ei pysty lehdestä tunnistamaan.

Itse kyselin lehtijuttua varten apua myös netistä löytyviltä palstoilta. Vastaus oli suorastaan vihamielinen. Julkisuuden pelätään tuovan enemmän lukkoja kauppojen jäteastioihin. Petri ymmärtää hädän.

"Kun aloitin dyykkaamisen kymmenen vuotta sitten, missään ei ollut lukkoja. Ilmiö tuli pinnalle viitisen vuotta sitten ja siitä alettiin puhua julkisesti. Tämän jälkeen isojen kaupunkien keskusta-alueen kauppojen roskiksiin ilmestyivät lukot."

Sen sijaan itse dyykkauspaikoilla vallitsee yleensä varsin solidaarinen tunnelma. Samoille apajille sattuneiden kanssa heitetään roskisläppää, ja omasta saaliista saatetaan antaa myös kaverille. Tosin dyykkareiden määrä on laskenut viimeaikoina lukoista johtuen. Monilla tilanne on sama kuin Petrillä. Lähistöltä löytyvä vakiopaikka on menetetty.

Teemme tutkimusmatkan Tampereen dyykkauspaikoille sopivasti juuri ennen pääsiäisen pyhiä. Petri sai kaveriltaan vinkin Tampereen keskusta-alueen viimeiseksi tiedetylle lukottomalle dyykkauspaikalle. Matkalla ohitamme suuren ketjun myymälän.

"Heillä oli tapana kaataa kalalientä biojätteiden päälle estääkseen niiden dyykkaamisen. Yhdessä vaiheessa biojätteisiin lisättiin lievää myrkkyä ja astian kylkeen lätkittiin varoituskylttejä", Petri kertoo.

Ihmettelemme kovasti kauppiaiden nihkeää suhtautumista dyykkareihin. Räikeimmät ylilyönnit on saatu poistettua, mutta lukkoja on yhä enemmän. Suurta vaikutusta myyntilukuihin muutaman ihmisen harrastamalla ruoan uusiokäytöllä ei voi olla.

"Jos dyykkaan vaikkapa viisi kiloa tomaatteja, ei se tarkoita, että olisin ostanut yhtä suuren määrän", Petri hämmästelee.

"Dyykkauksesta saattaisi olla jopa hyötyä kaupalle, kun biojätteen määrä vähenee. Nykypäivän ilmastovalistuneessa yhteiskunnassa saattaisi olla kilpailuvaltti, jos henkilökunta saisi viedä poisheitettävää ruokaa kotiinsa."

Kauppiaat ovat tarjonneet syyksi hygieniaa. He ovat mielestään vastuussa myös dyykkaajien terveydestä ja syyttävät roskiksentonkijoita paikkojen sottaamisesta. Petri ei näitä selityksiä usko.

"Dyykkarit eivät sotke paikkoja. Saalispaikoilla käyttäydytään hyvin ja etiketin mukaisesti."

Matkan edetessä tiedustelen Petriltä, mitä löytöjä kauppojen jäteastioista voi tehdä. Leipä on dyykkarin perussaalis, sillä vanhentuvaa, mutta vielä täysin syömäkelpoista tavaraa heitetään pois erityisesti ennen pyhiä. Lisäksi leipä on paketoitu, mikä tekee sen syömisestä miellyttävämpää. Samasta syystä myös erilaiset einekset ovat hyviä löytöjä. Niillä on myös usein varsin hyvä säilyvyys, joten ne pysyvät pitkään hyvinä vielä viimeisen myyntipäivän mentyä. Erillisiin muovirasioihin pakatut viinirypäleet ja kirsikkatomaatit ovat hyviä, samaten banaanit. Kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä löytyy biojäteastiasta usein, sillä kokonaisia tomaattieriä saatetaan heittää roskiin, jos yhdessäkin havaitaan epäpuhtauksia. Vihannesten suhteen täytyy kuitenkin olla tarkkana.

"Kyky erottaa hyvät ja huonot kehittyy paremmaksi ajan myötä", Petri valistaa.

Jos valinnanvaraa löytyy, niin hinta ratkaisee myös dyykkausjärjestyksen, kalliimmat tuotteet lähtevät yleensä mukaan ensimmäisenä. Aina välillä voi tehdä todellisia löytöjä ja jokaisella dyykkarilla onkin hyviä saalistarinoita kerrottavanaan.

"Vegaanikaverini löysivät kerran talvella valtavan määrän tofujäätelöä. Tiedän myös olutta löytyneen."

Pääsemme viimein kohteellemme, joka sijaitsee taloyhtiön sisäpihalla. Olemme liikkeellä illalla kaupan sulkemisajan jälkeen, joten pimeys tarjoaa suojaa. Tunnelma on odottava ja jännittynyt, hieman kuin omenavarkaissa olisi, vaikka mistään laittomuuksista ei ole kyse. On vain parempi pitää matalaa profiilia eikä häiritä talonyhtiön asukkaita tai kauppiasta. Innostus laskee, kun varma vinkki osoittautuu vääräksi. Roskikset ovat katoksessa ja katos tiukasti lukossa. Asia herättää ihmetystä, sillä Petrin saama tieto oli aivan tuore. Saatoimme olla vain hieman liian myöhään liikenteessä, sillä kaupan sulkeutumisesta on jo 45 minuuttia.

Voivottelemme hetken tapahtunutta ja alamme kehittämään jatkosuunnitelmaa. Keskustan alueella lähes kaikki paikat ovat lukkojen takana. Päätämme silti olla luovuttamatta ja kiertää pienen lenkin lähialueen kauppojen takapihoilla. Varsin läheltä löytyy eräs Petrin aktiiviaikojen vakiopaikka. Se tosin siirrettiin lukkojen taakse jo vuosia sitten, joten mitään ei nytkään löydy. Seuraavassa paikassa jäteastiat on piilotettu jykevien rautaporttien taakse, ja ilkeästi mulkoilevat piirivartijat saavat unohtamaan ajatuksen akrobatiaoperaatioista.

Lopulta eksymme kaupan takapihana toimivalle parkkipaikalle. Täälläkin bioastiat ovat tiukasti lukkojen takana, mutta työntekijöiden laiskuus on kerrankin onnellinen asia: he eivät ole jaksaneet tempoa leipiä ulos pusseistaan heittääkseen niitä biojätteeseen, vaan leipäpaketit sisältöineen on dumpattu lukitsemattomaan sekajätesäiliöön.

Viimein löysimme ruoka-aarteen!

Alaa paremmin tuntevilla Petrillä ja kuvaajalla on taskulamput mukana, ja niiden valossa nostelemme roskiksesta toistakymmentä samalle päivämäärälle päivättyä leipäpakettia ja muutaman parsakaalin. Onneksi olin tajunnut edes muovipussin ottaa mukaan. Roskiksessa on lisäksi täysi kinkkupaketti, mutta se on avattu, joten leivänpäälliset on tällä kertaa jätettävä. Saaliinjako on illan parhaita tapahtumia. Jaamme löydöt kuvaajan ja Petrin kanssa kolmeen osaan yhteisymmärryksen vallitessa. Lopulta minulla on kädessäni pussi, josta löytyy lähes 20 euron edestä leipää ja parsakaali.

Illan saalis on aina syytä tarkistaa kotona rauhassa ja kunnon valossa. Hygienia on tärkeä asia dyykkareille. Ihan maalaisjärjellä tässä asiassa pärjää pitkälle.

"Kerran olen saanut dyykatusta ruoasta mahan kipeäksi. Löysimme hirveän määrän kuivakakkuja, ja niitä sitten piti myös syödä todella paljon. Mahakipu saattoi johtua myös määrästä", Petri muistelee.

Tarkemmassa tarkastelussa osa leipäpaketeista haisee varsin pahalle. Virtsaa muistuttava haju on tarttunut roskiksesta pakettiin, mutta leivät paketin sisällä ovat todennäköisesti ihan syötäviä. Kantti ei kuitenkaan kestä koittaa. Pari ruislimppupakettia mahtuu pakkaseen, ja yhdet paahtosämpylät otan heti nautittavaksi. Parsakaalia en saa käytettyä mihinkään ruokaan, ja tyttöystäväkin julistaa, että hän ei roskiksesta kaivettua ruokaa syö. Loput leivät ja parsa päätyvät siis bioroskikseen. Dyykatun ruoan poisheittämisestä ei onneksi tarvitse potea huonoa omaatuntoa, sillä tavara oli muutenkin menossa roskikseen, ja kaikki hyödynnetty on kotiin päin. Tällä kertaa jopa roskiin heittäminen on parannus, sillä minun kautta kulkeneet tuotteet päätyivät sekajätteen sijasta bioroskikseen.

Mussutan paahtosämpylöitä pääsiäisen ajan tyytyväisenä. Viimeisen myyntipäivän ohittamisesta huolimatta ne maistuvat paahdettuina hyvältä, eikä ruoansulatuselimistö vastusta ilmaista lounasta. Dyykkaamalla voi löytää paitsi eettistä, ekologista ja taloudellista, myös maistuvaa ruokaa.

Juho-Matti Paavola, teksti
Oskari Rantala, kuva