"Haluan olla ihminen"

"Minä olen Sokolov Vadim Ergenjeviz. Olen syntynyt 19. helmikuuta vuonna 1971 Ukrainassa, Marganesizin kaupungissa. Lapsuusvuosina kotikaupunkini oli vauras ja hyvä asua, koska kaivos oli toiminnassa ja tuotti hyvin. Äitini on ukrainalainen ja isäni venäläinen. Ollessani lapsi isäni työskenteli kaivoksessa ja äiti kutomatehtaassa. Nykyään he ovat eläkkeellä. Äiti asuu edelleen Ukrainassa. Isästä en tiedä, missä hän nykyään asuu. Minä kävin koulua 1978-88, jonka jälkeen pääsin ammattikouluun ja luin itseni kokiksi. Harrastin kehonrakennusta vuodesta 1986 aina loukkaantumiseeni eli vuoteen 1994 asti.

Ammattikoulun jälkeen aloitin armeijan, jossa palvelin ilmatorjuntaosastolla Taka-Kaukasiassa. Ensimmäisenä syksynä meidän pataljoonamme lähti rauhanneuvotteluun Vuoristo-Karabahiin. Joulukuussa jouduimme keskelle tulitusta. Menetin tajuntani ja havahduin tähän maailmaan vasta azerbaidžanilaisten sotavankina. Olimme maahan kaivetussa kuopassa, Karabahin vuoristossa. Oli kova tuuli, satoi vettä ja oli todella kylmä. Olimme vyötäröämme myöten mudassa, nälissämme ja ilman ruokaa. Sotavankeutemme kesti kuukausia. Tuona aikana azerbaidžanilaiset tarjosivat meille vaihtoehtoa kääntyä muslimeiksi ja liittyä heidän joukkoihinsa, mutta me emme suostuneet. Noiden kuukausien aikana meitä kidutettiin, pahoinpideltiin ja pidettiin monesti pakkasessa kasteltuina ja ilman vaatteita.

Toukokuussa 1990 armenialaiset joukot vapauttivat meidät. Seuraavana vuonna pääsin pois armeijasta.

Olin 20-vuotias, kun palasin kotiin Ukrainaan. Parin kuukauden kuluttua sain töitä "tieteellis-tuotannolliselta" alalta. Todellisuudessa yritys osti suuria määriä muun muassa alkoholia. Siihen aikaan oli yleistä, että ihmiset Neuvostoliitossa perustivat nimellisiä yrityksiä, joiden varjolla pystyi tekemään kauppaa. Kukaan ei juurikaan valvonut yritysten toimintaa.

Pian tuli perestroikan vuosi. Asiat alkoivat mennä huonosti. Työpaikkani ajautui hiljalleen konkurssiin, kuten kaikki muutkin valtion yritykset. Jäin työttömäksi vuonna 1992, joten elämä ympärilläni oli aina vain kurjempaa. Ukrainalaiset ja venäläiset olivat juoneet aina, mutta siihen aikaan ihmiset alkoivat alkoholisoitua näkyvästi. Nuoria ihmisiä kuoli paljon. Heillä ei ollut tekemistä, joten he alkoivat käyttää entistä enemmän päihteitä. Päätin muuttaa Venäjälle ja päästä töihin.

Muutin Venäjälle Taljatin kaupunkiin vuonna 1993. Taljatt on tehdaskaupunki, jossa tuotetaan paljon autoja. Minä perustin oman yrityksen, joka myi konttori- ja koulutarvikkeita sekä audio- ja videotekniikkaa. Venäjällä olivat vallassa suuret rikollisjärjestöt, jotka hallitsivat myös osaa poliiseista. Olin ehtinyt työskennellä puoli vuotta, kun liikkeeseeni tuli FSB:n miehiä, jotka tarjosivat suojelua rikollisilta rahaa vastaan. En suostunut maksamaan heille, vaikka he kiristivät minua. Miehet sanoivat, että voivat syyttää minua kavalluksesta sotavankeuden aikana.

Alkoi painajainen. Verohallinto alkoi tehdä tarkistuksia, vaikka mitään lainrikkomuksia yritystoiminnastani ei löytynyt. Tarkistukset vaikeuttivat yritykseni toimintaa. Minut laitettiin syyttä tutkintavankeuteen ja yritettiin edelleen pakottaa maksamaan FSB:lle suojelurahaa. He uhkailivat lavastavansa yritykseni toiminnan rikolliseksi, jotta joutuisin vankilaan. En suostunut edelleenkään maksamaan heille. He kävivät joukolla kimppuuni ja pahoinpitelivät minua, kunnes menetin tajuntani.

Heräsin sairaalassa, jonne minut oli tajuttomana tuotu. Papereiden mukaan olin saanut ruumiinvammani kaaduttuani uimahallissa. Hassua, mutta tajusin, etten ollut ennen ajatellut Neuvostoliitossa olevan invalideja. En ollut milloinkaan nähnyt heitä kaupassa, kadulla tai ylipäänsä missään. Minulle valkeni myös toinen asia. Venäjällä invalidina oleminen ei tarkoita, että sinulla on diagnoosi. Se tarkoittaa, että sinut on tuomittu.

Kun vammauduin, oli vuosi 1994. Minut leikattiin Taljatissa. Olen kiitollinen lääkäreille, jotka pelastivat henkeni.

Se, mitä kerron seuraavaksi, ei ole tarinaa, se on todellisuutta Venäjän sairaaloista.

Oli helmikuu ja pakkasta oli lähemmäs 20 astetta. Makasin monta tuntia pelkät alushousut jalassani ambulanssin metallisilla paareilla ylläni vain ohut lakana. Ambulanssi ajoi ympäriinsä ja etsi sairaalaa, joka suostuisi ottamaan minut vastaan. Kun sellainen sairaala lopulta löytyi, jouduin odottamaan vielä tunnin ennen huoneeseen pääsyä. Aamuun mennessä kukaan ei ollut käynyt katsomassa tai hoitamassa minua. Kukaan ei tiennyt, että selkärankani oli murtunut ja että olin halvaantunut.

Sairaanhoitaja tuli aamulla luokseni ja käski minun nostaa miltei lattialla roikkuvat jalkani ylös. Kun he viimein uskoivat, etten pysty liikuttamaan jalkojani, halvaantumiseni huomattiin. Minulle tehtiin toinen leikkaus, jolla yritettiin korjata vioittunutta selkärankaa.

Leikkauksen jälkeen minulle kerrottiin, että minulla on 3-4 päivää elinaikaa. Siitä on nyt 13 vuotta. Tiedän, että kehonrakennuksella hankkimani hyvä terveys ja kova kunto auttoivat minua pysymään hengissä. Leikkauksen jälkeen olin teho-osastolla hengityskoneessa. Kun tulin tajuihini, minulta kysyttiin ensimmäisenä, haluanko polttaa tupakkaa. Sen jälkeen minut vietiin yksin huoneeseeni. Olin todella kipeä ja huonovointinen. Pyysin saada jotakin lääkettä, mutta he eivät suostuneet tuomaan mitään.

Monta vuotta myöhemmin vanhempani kertoivat, etten saanut lääkkeitä, koska lääkärit ajattelivat minun kuolevan. Minulle annetut lääkkeet olisivat olleet tuhlausta, ja he halusivat säästää lääkkeet muille. Mutta minä en kuollut. Minä elän.

FSB:n ihmiset eivät olleet enää kiinnostuneita minusta, koska mitä hyötyä on invalidista, jonka firma on jo konkurssissa. Viikko leikkauksen jälkeen minun piti mennä röntgeniin. En olisi saanut vielä edes istua. Röntgenlaitteita varten minua pidettiin kuitenkin väkisin seisoma-asennossa, jotta kuva saataisiin otetuksi. Siltikään kuva ei onnistunut. Odotin uuden kuvan ottamista. Lääkärien puhuttua keskenään minulle ilmoitettiin, että kaikki on ok. Kysyin, miten he voivat sanoa niin, koska kuvaa ei saatu. He käskivät minun olla hiljaa. He olivat lääkäreitä ja tiesivät tilanteeni minua paremmin.

Minun oli opeteltava istumaan pyörätuolissa. Soitin sosiaalitoimistoon ja kysyin, mistä saan pyörätuolin. Sosiaalitoimistosta vastattiin, ettei heillä ole pyörätuoleja eikä ole tietoa, milloin niitä tulee.

Venäjällä on laki, joka oikeuttaa invalidin saamaan pyörätuolin viideksi vuodeksi. Se laki ei minua auttanut. Koska en muutoin saanut pyörätuolia, minun oli vaihdettava autoni pyörätuoliin. Kun olin oppinut jotenkuten istumaan pyörätuolissa, minun oli lähdettävä pois sairaalasta. Kysyin, mihin minä menen ja mitä nyt tapahtuu. Hoitajat vastasivat vain, ettei se ole heidän ongelmansa.

Kuukauden kuluttua pääsin Moskovaan, V. Dikuljan kuntoutuskeskukseen. Siellä opin jotakin tärkeää: nyt pitää treenata, treenata ja treenata. Lääkärit tutkivat minut. Oli tehtävä heti uusi leikkaus, koska edellinen oli tehty huonosti. Moskovassa lääkärit olivat vihaisia aiemmin saamastani huonosta hoidosta. Leikkauksen jälkeen pyysin lupaa saada treenata enemmän. Sain treenata aamusta iltaan. Minä rakastin elämää ja elämistä, enkä halunnut, että kukaan tuhoaa minun elämäni.

Puolen vuoden jälkeen minä istuin jo hyvin. V. Dikuljan keskus oli kuitenkin liian kallis paikka minulle. Muutin takaisin Taljattiin. Asuin yksin ja elin pienen valtionavun turvin. Olin aina kotona. Mihin olisin voinut mennä ja miten? Asuin neljännessä kerroksessa eikä talon hissi toiminut.

Kadotin elämäni neljän seinän sisällä eläessäni. Pelkäsin, mitä ihmiset ajattelevat, kun näkevät minut. Ihminen pyörätuolissa on raajarikko keppikerjäläinen. Ette voi kuvitella kuinka monet ihmiset Venäjällä mätänevät kotona tai sairaalassa sukulaisten, ystävien ja rakkaiden ihmisten jättäessä heidät, koska he eivät enää jaksa huolehtia sairaista omaisistaan.

Isäni kävi luonani hoitamassa ja auttamassa minua, kunnes vuonna 2000 hän lähti, eikä palannut enää. Minä olin aivan yksin ilman apua. Aiemminkin isä oli ollut pitkiä aikoja poissa. Olin saattanut joutua odottamaan sängyssä tai pyörätuolissa 5-7 päivää syömättä tai pääsemättä pois tuolista. En edes halunnut syödä, koska tiesin, että sen jälkeen olisi päästävä vessaan.

Isän lähdön jälkeen minä toivoin ja odotin häntä takaisin. Hän ei kuitenkaan enää koskaan tullut. Puhelin ei toiminut, eikä kukaan käynyt. Istuin tuolissa 15 päivää, kunnes ystäväni tuli käymään.

13 vuotta elin niin, että pääsin kesäisin muutaman kerran käymään ulkona. Silloinkin vain, kun joku ehti ja jaksoi auttaa. Noina vuosina vietin uudet vuodet, syntymäpäivät ja kaikki muut juhlapäivät yksin. En enää edes muistanut, että juhlat voivat olla hauskoja.

Kaksi viimeistä vuotta Venäjällä minä yritin päästä elämässä eteenpäin. Sukulaiset ja monet ystävät eivät enää aikoihin olleet välittäneet minusta, mutta minulla oli vielä ihmisiä, jotka auttoivat. Sain eläkettä 77 euroa kuukaudessa ja tein töitä ystävän kanssa perustetussa yrityksessä. Vuokra oli 220 euroa, mutta säästin rahaa eläkkeestä ja palkasta käyttämällä ruokaan vain 20 euroa kuukaudessa.

Keräsin internetistä tietoja eri maiden oloista ja suunnittelin lähtöä Venäjältä. Huomasin että Suomen sosiaalipolitiikka oli parempi kuin muualla, joten päätin yrittää päästä Suomeen. Kun ensimmäisen kerran yritin ostaa matkalippua Suomeen, junassa ei ollut paikkaa pyörätuolipotilaalle.

Olen 36 -vuotias, mutta tunnen olevani paljon vanhempi. Minä haluan elää, haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Vaikka olen invalidi, olen silti ihminen. En halua olla yhteiskunnan pohjasakkaa, haluan olla hyödyksi, tehdä työtä ja olla ihminen! Voitte varmasti uskoa, että minun on ollut todella vaikeaa olla ihminen, joka ei tule toimeen ilman apua.

En luovuttanut. Olin päättänyt päästä Suomeen. Lopulta ystäväni sai hankittua meille junaliput. Helsinkiin päästyämme menimme poliisilaitokselle. Siellä ihmiset olivat huomaavaisia ja ystävällisiä ja neuvoivat, mitä minun pitää tehdä.

Saapuessani Suomeen olin huolissani siitä, kuinka suomalaiset tulevat minuun suhtautumaan. Mutta kun pääsin Helsinkiin, rauhoituin heti. Ihastuin ystävällisiin, hymyileviin ihmisiin, jotka olivat valmiita auttamaan minua. En enää tuntenut olevani erilainen, vaan samanlainen kuin muut.

Pakolaiskeskuksessa minulle kerrottiin, että tulisin saamaan lääkärin apua ja psyykkistä tukea, jotta oppisin taas tuntemaan itseni samanarvoiseksi ihmiseksi muiden kanssa. Sieltä pääsin sairaalaan, jossa minua ymmärrettiin ja autettiin. En milloinkaan Venäjällä ollut saanut sellaista kohtelua. Olin hämmentynyt saamastani hoidosta ja huomiosta. Minulla oli aivan satumainen tunne. Siistit, valkoiset huoneet, mukavat, pehmeät sängyt, televisiot ja herttaisesti hymyilevät, ihanat sairaanhoitajat. Ja millainen ruoka! En ole ikinä kotona syönyt niin.

Sairaalasta minut siirrettiin Hämeenkyröön. Pääsin Kaarihoviin, yksityiseen hoiva- ja palvelukotiin, hiljaiseen ja miellyttävään ympäristöön. Jälleen minut otettiin vastaan lämpimästi, ystävällisesti hymyillen. Ennen Suomeen tuloani puhuin vain Venäjää. En osannut englannin tai suomen kieltä, ja se oli iso ongelma. Ymmärsin, että jos en opi kieltä, ongelma ei poistu. Taas sain ymmärrystä ja apua. Minulle tuotiin oppikirjoja, tietokirjoja ja sanakirjoja. Minulle esiteltiin myös ihmisiä, jotka auttavat kielen opiskelussa.

Kaarihovin melkein kaikki työntekijät ovat naisia. Vaikka heidän työnsä ei ole helppoa, he hymyilevät ja ovat hyväntuulisia aina. Kun minulla on välillä raskasta ja huono olla, minua kuunnellaan ja autetaan heti. Tunnen ympärilläni ihmisten rakkauden ja huolenpidon.

On vaikeaa ja raskasta muistella Venäjää. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että vertailen maita usein. On sääli, ettei siellä ole tällaista kuin Suomessa. Eikä varmasti pitkiin aikoihin tule olemaankaan.

Mutta niin kauan kun olen täällä, minua kiinnostaa suomalaiseen kulttuuriin sekä ihmisten elämään ja tapoihin tutustuminen. Vaikka olen asunut Suomessa vasta kaksi ja puoli kuukautta, en milloinkaan aikaisemmin ole saanut kokea tällaista lämpöä, rakkautta ja huolenpitoa.

On kuin edelleenkin eläisin sadussa.

Hiljattain sain sähköpyörätuolin. Venäjällä sellaisesta ei voinut edes haaveilla. Nyt voin tuntea olevani itsenäinen ihminen, joka pärjää. Ajelen kylällä, ihastelen luonnon kauneutta ja ymmärrän, kuinka ihanaa on vain olla ihminen!"

Vadimin tuoreita kuulumisia voi kysellä häneltä itseltään sähköpostitse osoitteesta v.sokolov@mail.ru.

Vadim Sokolov ja Tuomo Tamminen, teksti
Timo Marttila, kuva