Kirja-arvio: Mitä voi sanoa?

Kirjailijoista tehdään usein mielipidekoneita, joilla on sanottavaa asiaan kuin asiaan. Tämä on usein kiusallista, kun kirjailijalla ei ole keskusteluun muuta annettavaa kuin hyvin muotoillut mutta sisällöltään ontot mielipiteensä.

Joskus on kuitenkin pakko tarkistaa ennakkoluulojaan. Keskustelukirjassaan Mitä voi sanoa? kirjailijat Hannu Raittila ja Juhani Syrjä tekevät ammattikunnalleen kunniaa. Harvoin saa lukea yhtä kiinnostavaa ja ajateltua tekstiä, josta paistaa vilpitön kiinnostus kaikkeen inhimilliseen.

Kirjan alaotsikko on Keskustelukirjeitä kuolemasta, ja koska "kuolemalla itsellään ei ole sisältöä", keskustelu käydään elämästä.

" on kuin juoni mies, joka ei paskanna siihen, mihin kyykistyy. Kun koetamme tähystää kyykistymisen kohtaa, näemme vain tyhjää ilmaa", Raittila määrittelee.

Kuolema - tai pikemminkin elämän poissaolo - väijyy taustalla, mutta mistään itkuvirsistä tai filosofisesta paatoksesta ei ole kyse. Raittila ja Syrjä käsittelevät todellakin melkein kaikkea mahdollista: vuoden 1918 sisällissotaa, luonnonsuojelua, uskontoa ja sitä, miltä tuntui pikkupoikana tappaa räkättirastas tai saada potku munille.

Molemmilta on mukana kymmenen kirjettä, joissa he antavat paljon myös itsestään eivätkä vain tyydy selittämään maailmaa norsunluutornista. Syrjä tuo tunteensa paljaammin julki ja tuntuu välillä jopa kiihtyvän. Raittila säilyttää saman stoalaisen tyyneyden ja analyyttisyyden kuin kirjoissaankin mutta kertoo silti myös itsestään.

He eivät onnistu virittämään välilleen suuria erimielisyyksiä, mutta erilaiset tyylit ja sanomisen paljous pitävät jännitteen loppuun asti yllä. Aina välillä sivua kääntäessäni huomasin odottavani, että nyt se selviää, se elämän tarkoitus.