Vastalause keväälle

Kevät on paskaa aikaa.

Maaliskuussa aurinko paistaa täydellä tehollaan ja muistuttaa olemassaolollaan lähestyvästä kesästä. Auringonsäteiden heijastuminen valkoisina hohtavilta hangilta saa valon määrän moninkertaistumaan. Silmiä häikäisee, valoa ei pääse pakoon. Yö ei sulje pehmeään, pimeään vaippaansa piiloon ylimääräisiltä katseilta.

Kevään valo on armoton. Ensimmäisissä sulissa laikuissa näkyy musta maa, joka irvistelee likaisenvalkoisen lumen keskeltä. Kadunvarret ovat täynnä korjaamatonta koirankakkaa, ja valkeat jalankulkuteiden lumivallit viiruttuvat keltaisiksi. Valo paljastaa kaiken.

Pimeyden talviseen syliin on helppo kätkeytyä. Pimeyteen turtuu, ja samalla turtuu omaan olemukseensa, ei muista kyseenalaistaa elämisensä ja olemisensa muotoa. Talven mittaan kertyneet läskit on helppo kätkeä venähtäneen villapaidan alle, aivan kuin kuitata kodin pölyt vetämällä verhot kiinni. Aurinko pakottaa kuoriutumaan kerroksista. Se saa vilkaisemaan ikkunaruutuja, jotka ovat harmaalaikullista sadevesiraitojen sekamelskaa.

Opiskelijalle keväällä on helvetti irti. Jos kesätyöpaikkaa ei ole löytynyt vielä maaliskuuhun mennessä, sen hankkiminen jäytää takaraivossa kuin tuskallisin hammassärky. Kevät on jokavuotinen itsearvioinnin etappi, joka sisältää omankehun kertausharjoitukset ja pettymyksen karvaan kalkin nieleskelyn. Ei ole kivaa, kun omanarvontunto tulee vuosittain teilatuksi kesätyöpaikanhakukilpailussa, joka käydään paikoista, joihin tiedät olevasi ylikoulutettu, taatusti tarpeeksi hyvä ja aivan liian fiksu sekä kielitaitoinen. Ja siltikään töitä ei tipu.

Hakemusmaratoni osuu tietysti samaan aikaan kuin pahimmat tentit, laajimmat esseet ja muutaman tieteellisen kirjoitelman palauttaminen.

En ole ainut, joka vihaa kevättä. Keväällä ahdistaa CMX:n A.W. Yrjänääkin:

"Menen nukkumaan ja toivon / etten enää koskaan herää / kevätpäivään raastavaan."

Raastavalta kevät tuntuu varmasti niidenkin ihmisten mielestä, jotka heräävät jokavuotiseen kevätmasennukseen. Tai niiden, joiden läheinen päätyy päättämään elämänsä oman käden kautta. Itsemurhistahan suurin osa tehdään keväällä.

Ei kai silti tarvitse vaipua synkkyyteen. Vaikeaa se olisikin, kun se suunnaton valomöllikkä paistaa päivä päivältä kauemmin. Ja kun kelloja siirretään, illoista tulee vieläkin pidempiä.

Koitan silti säilyttää mielialani. Vedän suuta irvistyksenomaiseen hymyyn ja yritän rallatella. Kohta alkaakin jo laulattaa, ja mielessäni yhdyn Kauko Röyhkän kuolemattomiin säkeisiin:

"Se tuntuu ilmassa / väkivaltaisena / se on se paniikin tunne, paniikin tunne / ja se tulee joka kevät..."

Jaana Tapio