Teatterikritiikki: Kun lesket lempivät

Maiju Lassilan noin sata vuotta sitten kirjoittama Kun lesket lempivät saa Tampereen ylioppilasteatterissa erittäin hitaan sovituksen. Vaikka näytelmässä ei ole ollenkaan väliaikaa, esitys kestää kolme tuntia.

Lasse Forsgrenin tyyliin kuuluu välillä erittäinkin rohkea kokeilevuus. Toisin tekeminen näkyy heti yksinkertaisissa mutta onnistuneesti valituissa lavasteissa. Näyttelijät laittavat esityksen aluksi ison valkoisen pöytäliinan ja kahvikupit paikoilleen näyttämönä toimivan kookkaan pöydän päälle sekä vuollut kepit pöydän taakse pystyyn.

Tällä kertaa rajojen rikkominen näkyy kuitenkin ennen kaikkea ajan ja tilan käytössä. Näytelmän alussa katsojia kehotetaan liikkumaan esityksen aikana vapaasti. Katsomon takatilassa on puffetti ja penkki lepoa varten. Vessassa ja tupakalla saa käydä. Puffetissa saa jutella, mutta kännykät pitää laittaa kiinni.

Kun lesket lempivät on samantyyppinen hidas komedia kuin Lassilan tunnetuin teos Tulitikkuja lainaamassa. Suurin osa ajasta menee savolaiseen jahkaamiseen. Koko näytelmä rakentuu leskeksi jääneen Simo Kämäräisen (Jukka-Pekka Kiuru) kosiomatkaan. Kun lesket lempivät on saatu kestämään kolme tuntia yksinkertaisesti sillä, että jokainen asia sanotaan vähintään kolme kertaa, vaikka loppua kohden rytmi sentään hiukan nopeutuu. Näyttelijät seisovat suurimman osan näyttämöajastaan kumarassa, vakavina paikoillaan. Maija Variksen (Hetta Huhtamäki) pokka tosin pettää varsin aidosti yltiövakavuuden keskellä.

Yleisön kokeileva liikkuminen sopii hitaan näytelmän kanssa yhteen. Juonesta ei taatusti tipu kärryiltä, vaikka pitäisi välissä omatoimisen kahvitauon. Paikalta lipeäminen kesken näytöksen on tehty miellyttävän helpoksi.

Hertta-Mari Kaukonen, teksti
Jonni Pantzar, kuva