Koti-ikävä

Kunnon kotkalaisena luin jouluna vihdoin Toivo Pekkasen kasvukertomuksen Tehtaan varjossa (1932).

Päähenkilö Samuel Oino on jalo työläisnuori, joka tosin keskittyy lähinnä yrmeään kyräilyyn eikä valjasta älyään mihinkään konkreettiseen. Kaikki on kovin ankeaa ja naisetkin vain sieviä hanhia. Tehtaan varjossa vartuin minäkin pikkuvanhaksi tiedostavaksi teiniksi. Itse en tosin ollut aivan niin yksinäinen kuin Samuel. Minulla oli Lenin.

Lenin on jököttänyt Kotkassa jo 30 vuotta. Ystävyskaupungit Kotka ja Tallinna kävivät 1970-luvulla merkittävää kulttuurivaihtoa: tallinnalaiset saivat tavaratalon, kotkalaiset Lenin-patsaan. Patsas ei tietenkään ole paraatipaikalla, vaan majailee syrjäisessä puistossa järjestötaloa vastapäätä. Kun me kaikki kolme Kotkan teinisosialistia olimme päättäneet vallankumoukselliset kokouksemme, oli helppo pujahtaa tien yli tervehtimään Lenin-setää.

Usein kajautimme komeat taistelulaulut Leninille koiranulkoiluttajien riemuksi, mutta muistan myös minun ja Vladimirin kahdenkeskiset hetket. Leninin poskea silitellessä oli hyvä itkeä teini-iän lemmentuskia ja kirjoittaa katkeran luokkatietoisia runoja ("sellaista se on / älä rakastu porvareihin / älä luota pääoman renkien lupauksiin").

Ajan mittaan Lenin sai jäädä puistoon syysmyrskyjen armoille. Minusta jokaisella kipeän tulisieluisella teinillä tulisi olla joku siirtymäobjekti, jolle salaisuutensa kuiskia. Vaan tuskin olisin saanut Samuel Oinosta laulutoveria patsaskäynneille, hänelle työväentalokin kelpasi lähinnä tansseissa juoksemiseen.

Tytti Rantanen