Nyt puhuu opettaja

Virtuaaliopetuksen maailma on levinnyt nopealla tahdilla osaksi yliopisto-opiskelua. Opetusta toteutetaan verkossa kokonaisissa opintojaksoissa tai verkkoalustat toimivat osana oppimateriaalin tallentamista.

Verkosta tulostetaan ja luetaan materiaalia, testataan osaamista ennen tenttiä ja liitytään keskusteluyhteisöihin. Opiskelija laittaa tehtäviään opettajan tai kurssikavereiden kommentoitavaksi. Tässäkin opiskelussa säännöllisyys on valttia. Moodle on kuin lurppakorvainen koira, jonka kanssa käydään aamu,- päivä, ja iltalenkillä. Välillä sitä ruokitaan ravitsevilla annoksilla. Se on kokopäivätyötä.

Virtuaaliluokassa toimitaan lauseiden, merkkien, hymiöiden ja liikennevalojen maailmassa. Opettaja kommunikoi vaikka liikennemerkein: punainen palaa, jos tehtävät ovat tekemättä tai myöhässä, keltaisella voi varovasti edetä ja vihreällä mennään reilusti eteenpäin. Myös toiset opiskelijat voivat seurata kaverinsa liikennevaloja. Ryhti kyllä suorenee, kun itsellään vilkkuu punaista ja toiset porhaltavat vihreällä ohitse. Paniikistaan voi lähettää tuntoja keskusteluverkkoon, tukea löytyy sieltä.

***

Osallistuin opettajille suunnattuun verkko-opetuksen koulutukseen. Kouluttaja ilmoitti ensimmäisellä kerralla, että jatkossa ohjaaminen tapahtuu vain verkon kautta. Lopuksi esitettiin kysymys, toivooko joku kouluttajan osallistuvan jatkossa lähijaksoille?

Kaikkien kädet nousivat ylös. Siinä ryhmäeleessä taisi kiteytyä verkko-opetuksen henkinen sanoma. Me tahdomme lihaa ja verta, ihmisen kasvot ilmeineen ja sanoineen. Tarvitsemme myös toiset opiskelijat. Opiskelun kihelmöinti tiivistyy luentosaleissa, kahviloissa ja baareissa yhteisen nimen tai nimikkeen alle, josta haluamme innostuneina keskustella? Opiskelun ruumiillistuma kiteytyy tähän seurakunnan ajatukseen.

Toisaalta verkko-opetuksessa voi nähdä oraakkelimaisen ennustuksen. Vuonna 2015 tarvitsemme yhden rakennuksen: verkkoyhteyksien toimipisteen. Sen kautta välitetään Suomen opiskelijakoteihin opetusmateriaalit, luennot ja keskusteluyhteydet. Gradukin sinkoaa linjoja pitkin valmiiksi verkkojulkaisuksi. Kirjojakaan ei tarvitse käydä lainaamassa, sillä kymmenen vuoden kuluttua ne voi tulostaa tai lukea kaikki ruudulta.

Ajatelkaa mikä säästö tästä kaikesta seuraisi! Kannattaisiko vakavasti harkita?

Pia Houni
Teatterin ja draaman tutkimuksen dosentti