Kolumni: Elinikäistä oppimista

Kivun lievityksen jumalatar Epione on ystävällisesti antanut nimensä hoitotieteilijöiden ainejärjestön käyttöön.

Ai niin, mikä Epione tai mitkä hoitotieteilijät?

Kaukana Kaupin kampuksella, lähes metsän siimeksessä ja lähellä hyviä ulkoilumaastoja, sijaitsee hoitotieteen laitos.

Täällä meitä maisteriksi pyrkiviä on melkoinen joukko. Mielenkiintoista porukassamme on muihin verrattuna se, ettei opiskelijaksi pääsekään suoraan koulusta vaan jokaisella pitää olla jokin hoitoalan koulutus suoritettuna.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että olemme vanhempia (ja kokeneempia?). Meitä on sekä naisia että miehiä, osa opiskelee johtajaksi, osa opettajaksi. Lähes kaikki ovat perheellisiä ja käyvät samanaikaisesti töissä. Suurin osa kokopäivä- tai jopa kolmivuorotyössä.

Olemme siis varttuneita, osa jopa yli 50-vuotiaita, monen lapsen vanhempia. Silti valtaosa valmistuu maisteriksi kolmessa tai neljässä vuodessa.

Tässä iässä opiskelu on nautintoa, kursseja jopa ahnehditaan omien aineopintojen lisäksi vaikkapa suullisen viestinnän tai latinan tiimoilta.

Ajankäyttö on ilmeisen tehokasta: vieraspaikkakuntalaiset hyödyntävät junamatkat, äidit tekevät kirjallisen työn sopan kiehuessa, tentteihin voi lukea saunan lauteilla ja yöllä valvoessa (tyypillistä ikäihmisille) voi miettiä vaikkapa gradun sanamuotoja.

Opiskelu on mielestäni helpompaa nyt kuin nuorena. Elämänkokemuksesta on paljon hyötyä keskusteluissa, ryhmätöissä ja jopa jonkun tentinkin saattaa saada läpi suurempia lukematta. Enää ei ole suorittamisen pakkoa, opiskelu on ainoastaan nautintoa.

Ainejärjestömme toiminta ei ole yhtä bilepainotteista kuin nuoremmilla, mutta kokouksia pidämme kuppiloissa nauttien samalla munkkiluostarien vanhojen perinteiden mukaisesti valmistettuja virvokkeita ja harvinaiset saunailtamme ovat sitä mukavampia.

Olisiko tämä sitä elinikäistä oppimista?

Ulla Peltola
Epione
(hoitotieteiden opiskelijoiden
ainejärjestö)