Tie viisauteen käy ekstaasin kautta

Friedrich Nietzschen esikoisteos on vavahduttava tutkimus tragediasta ja unesta.

Friedrich Nietzsche (1844-1900) on massoille paitsi innostavan hurmahenkinen sitaattiautomaatti, myös kirjailija, jonka kirjoja harva päätyy kannesta kanteen lukemaan.

Filosofin kieli on runollista ja suosii äärimmäisen korkealentoisia vertauksia, vanhakantaista oppisanastoa ja pitkiä, saksalaisen byrokraattisia lauseita. Esimerkiksi käy vaikkapa Näin puhui Zarathustra, eittämättä "maailman syvin kirja", jonka ylilyyrisen seikkailukertomuksen takaa filosofinen ydin pitää kaivamalla kaivaa. On meinannut ainakin minulla lentää seinään useita kertoja.

Antiikin kreikkalaisten Dionysos-juhlaa luotaavassa Tragedian synnyssä Nietzschen ajatuksenjuoksu ja erikoislaatuinen kielellinen lahjakkuus on jalostunut kirkkaimpaan muotoonsa. Kaikki alkaa unimaailman ihanasta näennäisyydestä. Uni on aina saumaton ja kokonaisvaltainen kokemus. Unessa me kaikki olemme taiteilijoita.

Kuitenkin uneksiessamme me aistimme etäisesti kaiken kokemamme näennäisyyden. Unituntemusten hämmentäminä kreikkalaiset katsoivat taivaalle ja näkivät Apollonin, unen, enteen ja hiljaisen viisauden jumalan.

Apollonisen taiteen näennäisyys kohtasi pian vastavoimansa. Sen jumalaksi personifioitui Dionysos, ekstaasin, kaaoksen ja viinin orgiastinen jumalheeros. Dionysoksen palvonnasta muodostui Kreikassa voimakas kultti, joka pyrki musiikki- ja lavataiteen keinoin lähestymään luonnon alkuykseyttä. Nietzschen mukaan kreikkalainen tragedia käsitteli vanhimmassa muodossaan pelkkää Dionysoksen kärsimystä.

"Yksilö alistui kaikkine rajoineen ja kohtuuksineen dionyysisen tilan itseunohdukseen ja kadotti muististaan apolloniset säännöt. Kohtuuttomuus paljastui totuudeksi, ristiriita, tuskasta syntynyt riemu ilmaisi itsensä luonnon sydämestä. Ja niin kaikkialla, minne dionyysisyys tunkeutui, apollonisuus kumoutui ja tuhoutui."

Antiikin tragedian tuhosi lopulta paitsi lavataiteen viihteellistyminen, myös sokraattinen ihminen, joka tahtoi nähdä olemassaolon käsitettävänä ja oikeutettuna. Komedian keskeisin kirjailija Euripides toi lavalle jumalan sijaan jokamiehen ja keskitti draaman hänen ympärilleen, siinä missä tragedia oli kiertynyt kosmosta symboloivan jumalan ympärille.

Tämä nimenomainen keskustelu jatkuu edelleen: onko lavataide alistunut pelkäksi kevyeksi viihteeksi, vaikka se voisi käsitellä elämän perimmäisiä kysymyksiä?

Ristiriitainen ja monin paikoin selittämätön Tragedian synty on itse asiassa hyökkäys länsimaista rationaalisuutta vastaan. Siksi se tuntuukin Nietzschen rehellisimmältä tekstiltä. Teoksissa, joissa hän pyrkii rationaalisuuden muottiin, vaikkei selvästi siihen koskaan sopinut, on lievä väkinäisyyden vivahde. Tragedian synnyssä keskiössä on dionyysinen alkuvoima ja taiteellinen kahlitsemattomuus. Siksi se inspiroi ainakin taiteellisesti suuntautunutta etsijää tuhannen voltin voimalla.

Omalla tavallaan hauskaa luettavaa on myös kirjan esipuhe "Itsekritiikin koetus", jossa Nietzsche yrittää jälkeenpäin kritisoida itseään ja debyyttikirjansa puutteita, mutta ei mitenkään pysty siihen. Ilmeisesti Nietzsche vain on niin kova.

Jantso Jokelin, teksti
Otso Höglund, kuvitus

Friedrich Nietzsche: Tragedian synty. Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori. Eurooppalaisen filosofian seura 2007.

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (2)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Frank Withering (17.05.08, kello 1:17)
Harva meistä on lukenut ketään filosofia alkuperäisessä muodossaan saati sitten alkukielisessä. Suurin osa on lukenut filosofeista oppikirjoista, jotka ovat täynnä käännettyjä ja tulkittuja tiivistelmiä kohteidensa ajatuksista. Näin ollen nietzscheläisyytemme on tullut vähintää kolmen filtterin läpi ennen kuin se on ajautunut aivoihimme. Siksipä olen sitä mieltä, että häneltä tai keltä tahansa muultakaan filosofilta kannattaa omaksua vain ne eniten "rautalangasta väännetyt" opit. Harvan muun opin tai käsitteen tarkkuudesta tai totuudenmukaisuudesta näet voi olla varma. Hyvää Nietzschessä on käsitteet orjamoraali, yli-ihminen ja vuori/vuoristo - mutta sen muun voi katsoa ajelehtineen alppisten kevätvesien kanssa vuorilta suoraan Genevenjärveen ja sieltä kalojen pissavedeksi. Mitä me teemme niillä filosofien käsitteillä, jotka katsovat menneisyyteen, esim. antiikkiin? Antiikki oli filosofien harvoja huvituksia teknisesti alikehittyneellä ajalla. Meidän olisi syytä kiinnittyä filosofien niihin ajatuksiin, jotka kurottavat kohti tulevaisuutta heidän kuolemanjälkeisiinsä aikoihin -- tai ovat ajattomia.
Jukkis (21.05.08, kello 3:45)
Torpo! Lueskelin tässä vasta Ilta-Sanomia, ja eiköhän siellä ollut Paavo Arhinmäki vassareista, joka sanoi sitaateissa, että hän ei ole lukenut Karl Marksin Das Kapitalia itse kannesta kanteen yleensä tai koskaan, ja hän oli sen sijaan lukenut siitä niitä Jalavan (Art House = Paavo Haavikko) toimittamia teoksia tyyliin "Marx vasta-alkajille ja edistyville". Sarjaan kuuluu myös muita merkkimiehiä ja -teoksia (Joyce/Kafka/Darwin). Mahtavaa. Tämä kertookin meille kaiken siitä, kuinka tosissaan voimme ottaa Paavo Väyrysen väitteet siitä, että hän luki Dostojevskinsä päivässä ja Paavo Lipposen sivistyspaavo-puheet. Jyrki "Tyrkkijä" Lehtola esitti hänestä asiallista kritiikkiä Aamulehdessä, olisko ollut Ihmisiä-liitteessä? Onneksi Rosa Meriläinen älysi lingota itsensä ulos eduskunnasta.