Klassikkoni: Tanssit tehdas­hallissa

Detroitissa 1980-luvun alussa kolme mustaa nuorta, Juan Atkins, Kevin Saunderson ja Derrick May, tarttui Kraftwerkin ja eurooppalaisen synapopin innoittamina rumpukoneisiin ja syntikoihin ja loi pohjan uuden ajan tanssimusiikille. Teknon kolkoissa rytmeissä soi sen synnyinkaupungin autotehtaiden tuotantolinjojen äänimaisema.

Suomessa teknokulttuurin nousu alkoi 1980-luvun lopulla acid housen rantauduttua. 1990-luvulla bileitä järjestettiin ympäri Suomea.

Tekno ei ollut musiikkia vain Detroitin teollisuushalleille. Sen mekaaninen rytmi löysi kotinsa myös Suomen hylätyistä teollisuushalleista ja varastoista, joissa tanssittiin luvattomasti järjestetyissä bileissä.

Teknomusiikin hienous ei piile siinä, että se on futuristista musiikkia, vaan siinä, että se on musiikkia tulevaisuudelle, jota ei koskaan tullut. Tulevaisuudelle, joka meille luvattiin scifi-kirjoissa ja -elokuvissa, joissa matkustettiin kosmoksen ääriin ja pohdittiin robotiikan lakeja. Niiden visiot olivat toisinaan synkkiä, mutta ainakin ne olivat runollisia.

Sen sijaan saimme älypuhelimet ja Facebookin - tulevaisuuden, joka on niin puuduttavan arkinen, että edes Volter Kilpi ei olisi vaivautunut kirjaamaan sitä muistiin.

Tekno on musiikkia puhtaan muodon maailmasta. Teknomuusikot hylkäsivät musiikin narratiivisuuden ja perustivat äänen arkkitehtien killan. Pop-kappaleen kaaren sijaan musiikki rakentaa soonisen tilan sijoittelemalla ääniä stereokuvaan.

Parhaimmillaan tekno luo paikan ja ajan ylittävän tilan, jossa analyyttinen mieli ja rationaalinen ajattelu väistyvät syrjään Rolandin TR-909 -rumpukoneen bassorummun tieltä.

Saattaa kuulostaa ylevältä, mutta resepti on lopulta hyvin yksinkertainen: kaksi levysoitinta ja mikseri, äänentoisto ja savukone, tasabiitti - ja tietenkin tehdashalli.

Samuli Huttunen

Lisätietoa suomalaisen teknoskenen historiasta: http://phinnweb.org/