Karu kirja

Ilmari Kiannon Punainen viiva putkahti päivänvaloon jo sata vuotta sitten, mutta nyt nukkuvien puolueen valtakaudella teos on yhä ajankohtainen.

Itse luin Punaisen viivan ensimmäisen kerran yläasteella. Silloin en liiemmin välittänyt kirjasta. Myöhemmin törmäsin läpyskään yliopistossa. Se avautui paremmin, vaikka ahmin sen kiireessä tenttiä edeltävänä yönä.

Punainen viiva sijoittuu vuoden 1907 vaaleihin. Kiannon kirjaa ei kuitenkaan tarvitse lukea pelkästään Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisten eduskuntavaalien kuvauksena. Kiannon elävä korpiproosa, osuvat sanonnat ja kiinteä sommittelu tekevät kirjasta ajattoman.

Punainen viiva kuvaa, kuten Juhani Aho asian esitti, "köyhälistön valtiollista heräämistä". Poliittiset agitaattorit iskevät suotuisaan maaperään, kun köyhä kansa etsii epätoivoisesti pelastavaa oljenkortta. Taikatempun tekijöiksi ilmoittautuvat "Soli-sali-ratit", sosiaalidemokraatit, jotka lupaavat leveämpää leipää.

Äänestyspäivänä toinen kirjan päähenkilöistä, Romppasen Riika, uhoaa: "Jutkutan minä punaisen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha."

Äänestyskopissa Riika kuitenkin katkaisee täpinöissään kynänterän. Muutenkin vaalihuumasta humaltuneet saavat huomata, etteivät olot ykskaks parane.

Karun teoksen lopussa karhukin vetää oman punaisen viivansa. Loppusanat ovat lohduttomat: "Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat, kauhistuneet kasvot."

Juho Hakkarainen

Ilmari Kianto: Punainen viiva (Otava 1909)