Pappikin sai kaljaa juodakseen

Paimenet (Suomi 2005). Genre: dokumentti. Ohjaus: Veikko Aaltonen. Käsikirjoitus: Veikko Aaltonen, Heikki Partanen. Kesto: 1 h 12 min. Niagara. Sallittu.

Suomen evankelisluterilainen kirkko ei hevin taivu kiinnostavaksi dokumentin kohteeksi. Paitsi jos ottaa kohteeksi Suomen syntisimmän kaupunginosan - Helsingin Kallion - seurakunnan papit. Näin on tehnyt Veikko Aaltonen tuoreessa dokumenttielokuvassaan Paimenet.

Kallion syntisyyden korostaminen on dokumentin ilmeinen tehokeino. Kohtausten väliin on ripoteltu kamera-ajokuvaa kadulta; dramaattisen musiikin soidessa seksikauppojen, tatuointiliikkeiden ja kapakoiden ikkunat valuvat hiljaksiin ohi. Dokumentti ei kuitenkaan missään vaiheessa tule perustelleeksi, miksi juuri Kallio on erityisen syntinen kaupunginosa, vaikka Kallio on valittu kohteeksi, koska sitä pidetään erityisen syntisenä kaupunginosana.

Itselleni Kallio on kaupunginosa, jossa asuu mukavia ihmisiä ja jossa on tunnelmallisia kohtuuhintaisia kuppiloita. Ulkokohtaiset elokuvalliset keinot synnillisen vaikutelman luomiseksi tuntuvat perin juurin vanhurskailta.

Dokumenttiin on saatu tallennettua yksi kohtaus, jossa mielikuvaan kalliolaisuudesta on päästy pintaa syvemmälle: Arska tuhkataan kalmistoon, ja pappi menee kirkkokahvien sijasta surijoiden kanssa kapakkaan kaljalle. Mutta kaipa tämäkin olisi voitu tallentaa liki missä päin Suomea tahansa.

Virkamiehen
vakavuudella

Enemmän kuin Kalliosta Paimenet kertoo Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta. Kirkko tekee arvokasta työtä, toimii syrjäytyneiden ja yksinäisten sielunpaimenena. Vie ehtoollisviinin vanhusten kotiin ja tukee puistojen miehiä arkisessa kamppailussa. Hoitaa pyhät toimitukset kasteesta hautajaisiin.

Yksikään kohteena olevista papeista ei nouse mieleenpainuvaksi persoonaksi, mutta laimeus lienee evankelisluterilaiselle valtionkirkolle ominaista. Papit mieluummin korostavat nöyryyttään ja sitä, että heidän tehtävänään on toimia sakramenteissa Jumalan välikappaleena.

Ihmeparantumisia ja karismaattista herätystä ei ole luvassa, jopa papit itse myöntävät kamppailevansa epäilemisen ja uskomisen välillä. Silti he tekevät työnsä kuuliaisesti esimiehilleen, kuten virka-asemassa kuuluukin tehdä.

Papit ovat ammattiryhmä siinä missä muutkin, ja myös heille kehittyy oma ammattikielensä ja sisäinen huumorinsa, jota ei liperit kaulassa kansalle kerrota. Muutaman kerran dokumentti onnistuu hersyttämään naurun, kun papit avautuvat juttelemaan keskenään työasioista.

Paimenet - kuten evankelisluterilainen kirkko ylipäätään - ei yllätä, joten suosittelen sitä - siis dokumenttia - kahdelle kohderyhmälle. 1) Uskossaan vahvat: Jos kirkkoa ja sen työläisiä oikeasti harrastaa, laadukkaammin aihepiiriä tallentavaa dokumenttia saa hakea. 2) Kirkkoa tuntemattomat: Jos rippikoulu tuli riehuttua tai jäi käymättä, kurkistus askeettiseen luterilaisuuteen käy yleissivistyksestä.