Asioiden oikea laita

Mitä, eikö kukaan kertonut, että tänne pitää tuoda omat paperit", ranskalaisopiskelija kysyy minulta hämmästyneenä.

Kiroan pari kertaa suomeksi ja mulkaisen tietokoneluokan tulostinta. Koska kellään ei ole viittätoista sivua ylimääräistä paperia, eikä yliopistollakaan toki ole omaa paperikauppaa, minun pitää kävellä kilometrin verran - kaatosateessa - lähimpään kopiointiliikkeeseen ostamaan sitä.

Välillä vaihto-opiskelijalla tahtoo keittää yli, kun kotimaassa itsestään selvät asiat eivät vieraalla maalla olekaan sellaisia. Vessoihin kannattaa mennä nenäliinapaketti taskussa - ja varoa istumasta alas, koska istuin puuttuu. Kirjastossa kahdensadan henkilön tarpeisiin on kolme kurssikirjaa, joista yksi on pöllitty puolitoista vuotta sitten. Jopa luentopaperi on hämmentävästi aivan eri tavalla viivoitettua.

Pahinta on kuitenkin se jokapäiväinen leipä. En tämän jälkeen taida haluta pariin vuoteen katsoa patonkiin päinkään. Minulle on viimeinkin myös selvinnyt, miksi upporasvassa keitettyjä perunasuikaleita kutsutaan ranskalaisiksi perunoiksi - ne muodostavat täkäläisen opiskelijaruuan kivijalan. Omalta kampusalueeltani opiskelijaravintoloita on vartin kävelymatkan etäisyydellä tasan yksi.

Puolen tunnin jonottamisen jälkeen lautaselleni kipataan pino ranskalaisia, pari kukkakaalinpalaa ja kolme niin ikään upporasvassa paistettua kalapuikkoa. Vieressä irvistää viilikupin kokoinen annos etikassa uitettua porkkanaraastetta. 2,80 e merci!

Matkailu avartaa, juu-u. Kyllä suomalainen yliopisto on kehunsa ansainnut, vaikka miettisi pelkkiä opiskelun puitteita. Paikan päällä on hyvä purnata, kun perspektiivi puuttuu, mutta ainakin näin etäämmältä tarkasteltuna kaikki oli sittenkin aika hyvin.

Minä olen valmis antamaan anteeksi ne liian hitaasti aukeavat automaattiovet ja hiukan ahtaan ruokalavälikön!

Hanna Nummila
tiedotusopin opiskelija, joka
viettää keväänsä vaihdossa Ranskassa