Tunnustuksia Talosta

Jätän pyöräni koulun pihaan ja hyppään sikaleveän Oldsmobilen kyytiin. Matka Lahdesta Tampereelle sujuu hetkessä, eikä janosta tarvitse kärsiä. Illalla osoite on selvä: Ylioppilastalo.

Dj heittää soittimeen Nirvanan Lithiumin. "IÂ’m so happy ‘cause today I found my friends. TheyÂ’re in my head..." Alkaa tapahtua.

Joku töytäisee toista ja tämä taas kolmatta. Hetkessä tanssilattialla on mahtava kaaos. Hetki lisää, ja keskellä parkettia päälläni on iso kasa ihmisiä. Jes.

Lahteen palattuamme löydän fillarini tohjona pellolta, mutta ei se mitään. Olen koukussa. Palaamme Tampereen Yo-talolle monesti vielä samana vuonna, 1995.

Muutaman vuoden päästä pääsen Tampereen yliopistoon opiskelemaan. Ylioppilastalolla on meidän fuksien järjestämät ainejärjestön pikkujoulut teemalla Pentti Huttunen.

Muutama vuosikurssimme jätkä on lopettelemassa yhtyeensä Jan Gnu keikkaa. Minä ja eräs Aviisin nykyisistä avustajista kömmimme lavalle ja tartumme mikrofoniin. Väki vähenee nopeasti salista, kunnes iso hevari hyppää lavalle. Hän tarttuu minua kurkusta ja karjuu: "Et laula enää, et laula enää!"

Sen jälkeen en olekaan laulanut.

Loikataanpa taas muutama vuosi eteenpäin. Minut valitaan Aviisin päätoimittajaksi, ja Tampereen ylioppilastalosta tulee toinen kotini.

Ennen lehden painoon lähettämistä en tee 40-tuntisia työviikkoja vaan 40-tuntisia työpäiviä. Tekniikka kusee, jutut tulevat myöhässä, kymmeniä kuvia pitää teettää ja skannata sekä kaikki sivut täytyy taittaa itse.

Puolessa vuodessa ongelmat ovat historiaa, ja työajatkin inhimillisiä. En ole nukahtanut toimitukseen kahteen ja puoleen vuoteen.

Tylsää ei silti ole. Eräänä maanantai-iltana soi Yo-talon ovikello. Koska olen rakennuksen ainut ihminen, kipitän rappuset alas. Avaan oven ja kukas se siinä. Kari Peitsamo.

"Onks täällä bileet?" rokkari kysyy.

"Ei. Olen yksinäni lehteä taittamassa."

"Ai jaa. Mä ajattelin, et kun yläkerrassa on valot, siellä vois olla pirskeet. Siellä on ollut hyviä bileitä."

Siinä Peitsamo on oikeassa, että ylioppilaskunnan työtiloissa on tehty muutakin kuin töitä.

Joulukuu 2004. Olemme juuri saaneet Aviisin 45-vuotisjuhlanumeron painoon. Kapuamme ikkunasta Ylioppilastalon katolle, teemme ison lumipeniksen ja vuoraamme kulttuurisihteerin ikkunan lumella. Onneksi kukaan ei näe.

Myöhemmin toimituksen ikkunasta menee katolle joraamaan Tamyn hallitus. Todistusaineistoksi jää punaviinitahroja toimittajan työpöydälle.

Syksyllä 2005 teen jutun siitä, että Tampereen keskustan seinissä on vain vähän tageja ja töhryjä. Päätämme teettää otsikoksi Siisti mesta -graffitin. Rakennamme lakanoista ja puulavoista katutaiteilijalle työskentelyalustan.

Mutta miten käykään. Yksi veto menee pitkäksi ja Yo-talon seinään jää vihreä viiva. Näin Tampereen keskustan seiniin on syntynyt yksi töhry lisää. Hävettää.

Kolmivuotisen pestini aikana on jokunen muukin asia kaduttanut, mutta lähes kaikista yli tuhannesta julkaistusta sivusta olen ylpeä. Keskustelua on syntynyt ja tunnustusta saatu. Olen tehnyt Aviisia kymmenen toimituksen jäsenen ja yli sadan avustajan kanssa. Heille iso käsi. Eikun viisi kättä.

On aika poistua Talosta.