Klassikkoni: Ahneella ei olekaan paskainen loppu

Ystävät, toverit -elokuvan ensimmäinen katsomiskerta hyvin varhaisessa teini-iässä oli minulle pelottava kokemus. Elokuva oli naturalistisuudessaan niin vakuuttava, että en edes tajunnut katsovani fiktiota. Kuvittelin kaikki raa´at kohtaukset täysin aidoiksi.

Vuosien varrella katsomiskertoja on tullut ainakin puoli tusinaa lisää. Ja mitä enemmän niitä kertyy, sitä pelottavammaksi Ystävät, toverit tuntuu muuttuvan. Mollbergin tarkkasilmäinen kuvaus rahanahneudesta on hirvittävän lähellä tämän päivän todellisuutta. Harva elokuva on yhtä vakuuttavasti pystynyt osoittamaan, että sota on itse asiassa vain pelkkä liike-elämän luonnollinen jatke.

Ystävät, toverit kertoo asekauppias Jurmalasta, joka pyörittää massiivista nikkelitehdasta jossakin päin toisen maailmansodan aikaista Petsamoa. Ensimmäisenä tulevat venäläiset, sitten saksalaiset sotilaat. Mutta asekauppias on kaikkien kaveri ja selviää lopulta koko sodan voittajana. Näin kapitalismi menee yli kansallisuusrajojen. Tästä samasta toimii hienona esimerkkinä myös se, että Jurmalan rooliin on valittu suomea vahvasti murtaen puhuva virolaisnäyttelijä Mikk Mikiver.

Mollbergin elokuvan sanoma on hyvin selkeä: ahneella ei välttämättä olekaan paskaista loppua. Mutta jotain ahne sentään menettää. Nimittäin inhimillisyytensä. Jos sen puuttumisen kanssa kuitenkin kuvittelee pärjäävänsä, niin mahdollisuudet tuntuvat olevan rajattomat.

Henri Waltter Rehnström

Ystävät, toverit. Suomi 1990.
Ohjaus: Rauni Mollberg. Pääosissa: Mikk Mikiver, Stina Ekblad